Inkakulttuurin jäljillä

Perun matka alkoi parin päivän visiitillä pääkaupunkiin Limaan. Yövyimme Barrancon kaupunginosassa lähellä merta. Barrancossa on paljon 1900-luvun alun kivirakennuksia, ravintoloita ja majapaikkoja. Limasta matka jatkui kohti vanhaa inkakaupunkia Cuzcoa. Matka ylös vuoristoon kestää ilman pysähdyksiä noin 21 tuntia, mutta onneksi bussissa näytettiin useita elokuvia, joten matka pituus ei tuntunut inhottavalta. Matkustimme Cuzcoon Cruz del Sur –yhtiön bussilla, koska sitä kehuttiin mukavaksi ja turvalliseksi. Vuoristoteillä linja-autoryöstöt ovat ilmeisen yleisiä, mutta Cruz del Sur –yhtiön busseja tarkkaillaan satelliitin avulla 24 tuntia vuorokaudessa, jolloin luvattomat pysähdykset huomataan saman tien. Bussiin tullessa kaikki matkustajat myös videokuvataan turvallisuuden lisäämiseksi.

Cuzco on herttainen kaupunki 3326 metrin korkeudessa. Kaupunki oli isompi kuin olimme alun perin kuvitelleet, siellä asuu 350.000 asukasta. Autenttista perulaistunnelmaa sieltä on suhteellisen hankala löytää, sillä matkailijoita virtaa kaupunkiin tuhansittain joka vuosi. Ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä on kaikkialla, samoin kuin kansallispukuun pukeutuneita naisia, joista voi yhdessä laaman kanssa ottaa kuvan pientä maksua vastaan. Cuzcon sijainti vuorten katveessa on erittäin idyllinen ja tunnelma kaupungissa leppoisan rauhallinen. Kaupunkiin kannattaa kuitenkin varata pari ylimääräistä päivää, jotta ensimmäiset päivät voi vain lepäillä ja ottaa rauhallisesti vuoristotaudin välttämiseksi. Ohuen ilmanalan huomasi kyllä hyvin nopeasti kun lyhyellä rauhallisellakin kävelyllä alkoi heti hengästyttää kamalasti ja toisinaan huimasikin hieman. Paikallisten vanha keino helpottaa vuoristotaudin oireita on syödä kokapuun lehtiä ja nauttia kokalehdistä tehtyä teetä. Kokalehtien historia ulottuu noin 5000 vuoden päähän ja lehtiä on käytetty lääkkeinä, piristeinä sekä uskonnollisissa rituaaleissa. Kokatuotteet on nykyään kaupallistettu myös turisteille ja tarjolla on erilaisia kokakarkkeja, -kakkuja ja muita syötäviä.

Cuzcosta lähdimme muutaman päivän jälkeen junalla kohti Aguas Calientesin pikkukylää, jonka välittömässä läheisyydessä sijaitsee Perun tunnetuin ja suosituin matkailukohde, muinaisen inkakaupungin raunio, Machu Picchu. Edestakainen junamatka halvimmassa luokassa (expedition) Poroysta (20 minuuttia Cuzcosta taksilla) Aguas Calientesiin maksaa noin US $100 henkilöltä. Aguas Calientesiin kulkee myös toinen juna, mutta sen kyytiin ei huolita muita kuin perulaisia. Junaliput kannattaa varata etukäteen Perurailin sivuilta, koska ne myydään aina loppuun (varsinkin sesongin aikaan toukokuusta elokuuhun). Kaikkien Machu Picchulle matkustavien tulee kulkea Aguas Calientesin pikkukylän kautta, joten olettaa saattaa, että kylä on pienuudestaan huolimatta järjetön turistirysä. Kylässä ei juurikaan ravintoloiden, hotellien ja käsityökojujen lisäksi ole mitään muuta, paitsi tietysti upeat vuoristomaisemat.  Löysimme edullisen majapaikan, jonka ainoa huono puoli oli junaradan läheisyys, sillä aamuseitsemän jälkeen ei juurikaan voinut enää jatkaa unia ohi kolistelevien junien vuoksi.

Matkustimme Aguas Calientesiin vain mennäksemme käymään Machu Picchulla. Saavuimme kylään torstaina ja tarkoitus oli mennä käymään Machu Picchulla perjantaina, koska olimme varanneet paluujunaliput lauantaille iltapäiväksi. Lippupisteellä oli kuitenkin ovi kiinni torstaina illalla ja espanjankielinen lappu luukulla. Aina silloin tällöin joku kävi koputtamassa oveen, jolloin virkapukuinen herra kurkisti ovesta vain sen verran, että juuri ehkä saattoi nenänpään nähdä. Hyvin hämmentävää toimintaa. Mekin yritimme englanniksi tiedustella lippuja, mutta meille vain pudisteltiin päätä ja sanottiin no no no. Saimme kuulla joltain perulaiselta pojalta, että liput oli jo myyty loppuun perjantaille. Ilmeisesti juuri kyseisen viikon tiistaista alkaen Machu Picchun kävijämäärä oltiin rajoitettu 2500 ihmiseen / päivä, mutta asiasta ei oltu uutisoitu missään. Sinänsä ihan hyvä, että kävijämääriä rajoitetaan, koska sadattuhannet kävijät rasittavat raunioita ja luontoa suunnattomasti. Asiasta olisi kuitenkin voinut infota paljon paremmin – ja etukäteen. Saapumispäivänämme sattui myös olemaan Machu Picchun juhlapäivä, sillä rauniokaupungin löytymisestä oli kulunut 100 vuotta. Oven takana seistessä  alkoi hieman pulssi kohota ja otsasuoni sykkiä, koska olimme jo maksaneet 200 dollaria junalipuista päästäksemme Machu Picchulle ja sitten liput olivatkin loppuunmyydyt. Lopulta marssimme ovelle espanjan sanakirja kourassa ja selitimme asian espanjaksi ja kysyimme voimmeko ostaa liput lauantaille. Tämä järjestyi kyllä, onneksi! Sadat ihmiset olivat matkustaneet Aguas Calientesiin vain päiväksi tai yhdeksi yöksi ja saivatkin sitten kuulla, ettei lippuja enää ole ja olivat siis käytännössä tehneet matkan aivan turhaan. Monet ihmiset varmasti myös matkustavat Peruun ainoastaan käydäkseen Machu Picchulla, joten tilanne oli aivan todella ikävä. Kenties lippuluukulla pidettiin ovia säpissä juuri sen takia, että kimpaantuneet ihmiset ovat käyneet paikan päällä avautumassa. Onneksi olimme varanneet Aguas Calientesiin kaksi yötä ja paluujunamme lähti vasta kello neljä iltapäivällä, joten ehdimme käydä Machu Picchulla ennen sitä.

Ensimmäinen linja-auto Aguas Calientesista Mahcu Picchulle lähtee kello 5:15 aamulla ja mekin saavuimme paikan päälle niihin aikoihin. Sadat muutkin olivat päättäneet lähteä ensimmäisillä busseilla, joten jonkin aikaa sai odotella, mutta yllättävän sujuvasti jonot kuitenkin etenivät. Matka Machu Picchulle kestää noin 25 minuuttia. Matka itsessään ei ole pitkä, mutta tie nousee mutkitellen ylös vuoren rinnettä. Kun pääsimme sisään alueelle hieman kuuden jälkeen, oli ilma pilvinen, sumuinen ja kolea, vaikka aurinko paistoikin jo hieman. Lähdimme ensitöiksemme kipuamaan kahden kilometrin matkan vuorenrinnettä pitkin kohti Sun Gatea (aurinkoportti). Kapuaminen kestää tunnin verran. Vastaan tuli jatkuvasti Inka traililta palaavia vaeltajia, jotka olivat neljän päivän aikana kulkeneet reilun 40 kilometrin matkan kohti Machu Picchua. Se vaellus olisi kyllä joskus mahtava käydä tekemässä. Ylös päästyämme sää muuttui kuitenkin totaalisesti: kaikki pilvet väistyivät, ilma oli kirkas, aurinkoinen ja kuuma! Aivan mahtava fiilis ja no, tarvitseeko edes todeta, että maisemat olivat käsittämättömät. Suomessa ei harmi vain voi kokea vuoristomaisemien kauneutta.

Takaisin alas kävellessämme tiellä tuli vastaan useita laamoja, joita ei tuntunut lainkaan häiritsevän ympärillä pyörivät ihmiset. Lisää laamoja löytyi makoilemassa ja nauttimassa auringon paisteesta vuoren rinteiltä, raunioiden läheisyydestä. Machu Picchun löysi tiheän viidakon keskeltä amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham vuonna 1911, minkä jälkeen usean vuoden aikana rauniokaupunkia kaivettiin esiin. Edelleen kaupungista on osa viidakon peittämänä, mutta raivaustyöt tulisivat kuulemma liian kalliiksi. Machu Picchun historia ja tarkoitus on tänä päivänä edelleen hieman arvailujen varassa ja erilaisia teorioita on esitetty runsaasti. Jotkut uskovat, että kaupungin ovat rakentaneet viimeiset inkat tarkoituksenaan yrittää suojella kulttuuriaan täydelliseltä tuholta. Toiset uskovat kaupungin olleen tärkeä uskonnollinen paikka tai asuinkeskus jo inkojen loistoaikoina. Oli miten oli, paikka on upea ja todellakin käymisen arvoinen! Täytyy sanoa, että paikka menee ehdottomasti kärkikolmikkoon, ellei jopa aivan ykköseksi, tällä reissulla käymistämme paikoista.

Palasimme Cuzcoon vielä pariksi päiväksi ja toisena päivänä kävimme Morayssa hämmästelemässä inkojen maahan rakentamia amfiteatteria muistuttavia ”rinkuloita”, joita on rakennettu useaan eri tasoon. Tasoissa on kaikissa erilainen mikroilmasto ja tasoja on todennäköisesti käytetty testaamaan eri kasveille sopivia kasvuolosuhteita. Hyvin jännittäviä rakennelmia, joihin pääsi kävelemään vapaasti. Akustiikka oli loistava, puheäänet kantautuivat pohjalta ylös asti erittäin hyvin.

Viimeisenä iltana Cuzcossa maistoimme vielä toistamiseen matkalla alpakkaa (hyvää lihaa, ei eroa merkittävästi naudasta) sekä ensimmäistä kertaa myös perulaisille tärkeää proteiininlähdettä –marsua. Marsu näytti lautasella litistyneeltä, rasvakeittimessä käytetyltä liito-oravalta. Eläin tulee lautasella kokonaisena, joten kaikki kynnet, nenä ja silmät ovat vielä tallella. Häijyn näköinen kaveri. Maku on hyvin kanankaltainen, kuten sitä usein kuvaillaankin. Lihaa on kuitenkin syötäväksi suhteellisen vähän ja pieniä luita on paljon, joten aika näpertämistä ruokailu on. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Paikallisista ruuista maistoimme myös cevicheä, chichaa ja pisco souria. Cevichellä tarkoitetaan yleensä sitrusmausteista kalaruokaa, jonka lisukkeena usein tarjoillaan perunaa, maissia tai avokadoa. Chicha-juomat voivat olla erityyppisiä eripuolilla Etelä-Amerikkaa, mutta meidän maistama versio oli valmistettu punamaissista. Maukasta, maistui marjamehulta. Pisco sour on alkoholipitoinen juoma, johon tulee pisco-viinaa, limeä tai sitruunaa, munanvalkuaista ja siirappia.

Cuzcosta matkustimme takaisin Limaan 21 tuntia, missä odotimme asemalla 6 tuntia ja jatkoimme 7 tunnin bussimatkan verran matkaa kohti etelää ja Nazcaa. Nazcassa viivyimme vain kaksi yötä, joten emme juurikaan tutustuneet itse kaupunkiin. Nazcassa kävimme lennolla Nazca lineseilla kuusipaikkaisella pienkoneella. Nazca linesit ovat aavikolle tehtyjä satoja metriä pitkiä uria sekä erilaisia kuvioita kuten apina, valas, kolibri ja astronautti, jotka näkee kunnolla ainoastaan ilmasta käsin. Osa kuvioista on todella vaaleita ja aina ei meinaa hahmottaa missä kuvion raja kulkee. Kuvioiden tekijöistä tai historiasta ei ole tietoa, mutta todennäköisesti ne ovat paracas- ja nazca-heimojen tekemiä noin 900 eaa – 600 jaa. Lento nazcakuvioiden yllä kestää 30-45 minuuttia ja maksaa sesongista, yhtiöstä, ryhmän koosta ja valitusta lentopaketista riippuen noin 60-300 US dollaria. Kone pyörii melko paljon, joten herkkävatsaisten kannattaa ottaa matkapahoinvointilääke ennen lentoa. Kuviot olivat hienoja ja niiden historia hämmentää, mutta lento oli kuitenkin aika once-in-a-lifetime -juttu, eli kerta riittää.

Nazcasta palasimme takaisin Limaan ja yövyimme viimeiset kaksi yötä Mirafloresin kaupunginosassa. Miraflores on erittäin eläväinen, täynnä ravintoloita, kauppoja ja kahviloita. Kaupunginosaa rajaa länsipuolella Tyyni valtameri, jonne on usean kymmenen metrin pudotus kallion reunalta. Jos saapuu Limaan (tai yleensäkin johonkin suureen ja laajalle levinneeseen kaupunkiin), kannattaa harkita yöpymistä useammassa eri kaupunginosassa, vaikka muuttaminen onkin rasittavaa. Yleensä se ”oma” kaupunginosa tulee kuitenkin kaikista eniten tutuksi, joten vaihtamalla välissä paikkaa, tutustuu paremmin eri paikkoihin.

Perusta matka jatkuu kohti pohjoista ja länsimaista överikulttuuria, eli vuorossa on tietenkin USA. Hieman haikeat fiilikset, koska USA jää tämän matkan osalta meidän viimeiseksi kohteeksi. Ihanaa kuitenkin päästä muutaman kuukauden tauon jälkeen jälleen auringon lämpöön, nähdä tuttuja ja pian alkaa myös kauan odotettu roadtrip!