Jouduimme palauttamaan vauvansinisen jahtimme takaisin San Franciscon lentokentälle seuraavana aamuna. Samaan paikkaan olimme sopineet tapaamisen roadtripin kolmannen jäsenen, Antin, kanssa. Nautimme yhdessä tuhdin aamupalan ja vertailimme omia Amerikan kokemuksiamme ja kuulumisiamme, sillä Antti oli tullut Yhdysvaltoihin muutama päivä meidän jälkeen ja ajanut Pacific Coast- tietä Los Angelesista San Franciscoon ja me tulimme taas pohjoisesta päin samaa tietä pitkin pari päivää aikaisemmin. Sanoin ei voi kuvata sitä tunnetta, kun tietää jotain suurta tapahtuvan muutaman päivän päästä, mutta fiilistelyä oli hillittävä, sillä välissä olisi vielä tutustuminen lähes yhtä kutkuttavaan San Franciscoon.
Kentältä pääsee erittäin kätevästi ja suhteellisen edullisesti (reilu US $ 8 / hlö) kaupungin keskustaan BART-junalla. Ensimmäiset havainnot kaupungista olivat korkeat pilvenpiirtäjät ja tanssiesitys kadulla, mutta nyt kun olimme ottaneet taas tavaramme kantoon, oli aika kuljettaa ne hostelliimme. Kartan ja Antin matkaoppaan avulla otimme oikean suuntiman ja lähdimme kantamaan rinkkojamme ja reppujamme ylämäkeen kohti hostellia. Ja sitä mäkeä muuten riitti ja se vain jyrkkeni, mitä pidemmälle käveltiin!
Mäet eivät kuitenkaan estäneet meitä lähtemästä kaupunkikierrokselle. Otimme opaskirjamme mukaan ja mukailimme siinä ollutta kävelyreittiä, joka kulki Union Square –aukion kautta Chinatownin läpi. On aina yhtä hämmentävää, kuinka moneen suurkaupunkiin on muotoutunut kiinalainen kaupunginosa, mutta ainakin San Franciscossa se johtuu siitä, että lait eivät ole sallineet kiinalaisten työskennellä tai asua muulla alueella vuosina 1877-1945. Vieläkin alue vaikuttaa pieneltä Kiinalta, sillä alue on niin erityylinen ja täynnä aasialaistaustaisia.
Meidän piti ottaa ensimmäinen päivä rauhallisesti ja palata Chinatownin jälkeen takaisin hostellille, mutta huomasimme olevamme lähempänä rantaa kuin kuvittelimmekaan ja päätimme käydä myös siellä. Matkalla näimme horisontissa Coit Towerin, joka on meille tuttu lähinnä nimenä Swensen’s-jäätelöketjun annoksena Vietnamista, mutta aina oppii uutta. Arvelimme sieltä näkyvän mahtavat maisemat kaupungin ylle, sillä torni on rakennettu kukkulalle, mutta tällä kertaa emme sinne menneet, koska kartan mukaan se ei oikein osunut uudelleen määritetylle reitillemme ja lisäksi torni näytti kovin hiljaiselta ollakseen turistikohde, joten oletimme rakennuksen olevan kiinni.
Satamaan päästyämme etsiskelimme laituria 33, sillä tiesimme seuraavana päivänä palaavamme kyseiseen paikkaan, sillä lähtisimme Alcatraz –risteilylle. Kyseiseen paikkaan kannattaa muuten varata lippu ennakkoon ($ 22 / aikuinen), sillä ainakin kesäpäivinä kysyntä oli kovaa ja päiväkohtaisia lippuja oli jo ennakkoon myyty loppuun. Samalla etsintäreissulla ruokimme pikkunälkiämme hodarein ja pretzelein (rinkelimäinen suolapala) ja näimme myös pelikaanin ennen kuin lähdimme tallustelemaan laiturin löydyttyä kohti hostelliamme. Päivän kävelyretkestä tuli loppujen lopuksi noin kolme kertaa pidempi kuin oli tarkoitus. Väsyneinä, mutta onnellisena kävimme nukkumaan, sillä meillä oli muuten uskomattoman upea ja aurinkoinen päivä, eikä yhtään liian kuuma.
Seuraavana aamuna otimmekin raitiovaunun edellispäivänä tutkituille laiturialueille ja lähdimme ensimmäisten joukossa kohti kuuluisaa vankilasaarta, Alcatrazia. Kerrottakoon sen historiasta sen verran, että aluksi 1800-luvun loppupuolella se rakennettiin sotilaalliseksi linnoitukseksi, siltä varalta jos joku hyökkäisi San Franciscoon, mutta vuosikymmeniä myöhemmin se muuntautui vankilaksi, jossa on vieraillut mm. kuuluisa gansteri Al Capone. Varat kuitenkin loppuivat 1960-luvulla suurten huoltokustannuksien vuoksi, joten vankila suljettiin ja vain karu maine jäi asuttamaan saarta, kunnes 1969 se sai jälleen uudet pitkäaikaisasukkaat – intiaaniaktivistit. He majoittuivat saarelle 19 kuukaudeksi protestoimaan intiaanien kurjista oloista ja toivat esille julkisuustempun avulla reservaattien ongelmia. Tempaus oli jokseenkin laiton ja kun viimeiset intiaanit oli ajettu virkavallan avulla pois ja muutama rakennus tuhottu puskutraktorein, havaittiin paikan arvo ja koko saari rakennuksineen liitettiin Golden Gaten kansallispuistoon vuonna 1972. Seuraavana vuotena vankilaan pääsi ensimmäiset turistit ja siitä lähtien Alcatraz on ollut yksi San Franciscon kuuluisimpia nähtävyyksiä, vaikka nykyään saarta asuttaakin enää vain linnut.
Lauttamatka saarelle kesti parisenkymmentä minuuttia ja saarella sai viettää niin paljon aikaa kun halusi, kunhan poistui viimeistään viimeisellä lautalla, joita kulki ilta viiteen asti lähestulkoon puolen tunnin välein. Saaren rakennukset on jätetty jotakuinkin ennalleen, mutta suureen osaan ei päässyt sisään, osa oli palanut poroksi ja lisäksi lintujen pesintäalueiden vuoksi oli myös muutamaan pääsy estetty. Saarella oli vieläkin karu ja kolkko tunnelma, varsinkin vankilan sisällä, missä pääsi kiertelemään suhteellisen vapaasti käytävillä ja muissa tiloissa. Mukaan saa henkilökohtaiset korvalaput ja laitteen, jolla saa kuunnella vanhojen vanginvartioiden ja vankien värittämää kertomusta vankilan eri paikoista ja tapahtumista. Kierros ei ollut hetkeäkään tylsä ja se kesti noin puolitoista tuntia. Saaren historian lisäksi kierroksella aukeaa myös upeat näkymät San Franciscon kaupunkiin (jos vain keli on hyvä), mikä on myös plussaa. Aikaa kului jonkin verran myös matkamuistomyymälässä, josta saattaa löytää kaikenlaista mielenkiintoista vankilatavaraa kotioloihin tuotavaksi. Kaiken kaikkiaan Alcatraz on todellakin hintansa arvoinen ja mielenkiintoinen nähtävyys, joka ei ainakaan meistä jättänyt ketään kylmäksi.
Päivän päätteeksi seikkailimme pitkin laiturialuetta ja kävimme katsomassa merileijona yhdyskuntaa. Laiturille 39 oli varta vasten laitettu lekottelupaikkoja hylkeille ja leijonille, ja siellä ne paistattivat hienoa päivää välillä huutaen toisilleen, kun vedestä pomppasi märkä leijona muiden päälle. Laitureita tutkiessamme vastaamme tuli myös toisen maailmansodan aikainen sukellusvene ja rahtilaiva, mutta niihin emme maksaneet pääsymaksua, joten jouduimme ihmettelemään laivoja ulkopuolelta. Onneksi samalta laiturilta löytyi kuitenkin ilmainenkin nähtävyys! Luulimme aluksi paikkaa museoksi ja sitähän se osittain olikin, mutta kuitenkin todella mielenkiintoinen. Satamahalli oli täynnä vanhoja, pääasiassa mekaanisia pelikoneita ja muita kolikoilla toimivia aparaatteja, kuten 1920–30 –luvun tuhmia kuvia näyttäviä tirkistelylaitteita, pelottavan näköisiä nukke- ja ennustuskoneita, länkkärityyliin itsestään soivia pianoja ja muita kummallisuuksia! Kaikki laitteet myös toimivat vielä tänä päivänäkin, vaikka vanhimmilla oli varmasti ikää yli sata vuotta. Hauska paikka vaikka muutaman dollarin söikin.
Kotimatkalla kävimme vielä katsomassa kuuluisan Lombardin kiemuratien, joka on siis vain korttelin mittainen jyrkässä mäessä mutkitteleva yksikaistainen tie, josta ainakin sinä iltana ajoivat turistit kamerat ulkona autoista jatkuvassa jonossa. Olihan se erilainen ja varmasti leffoista tuttu, mutta ei loppupeleissä kovin kiinnostava kuitenkaan. Hienommat näkymät aukesivat mäen alapuolelta kaupungin suuntaan.
Viimeisenä päivänämme otimme tehtäväksemme käydä aikaisemmin bongatulla Coit Towerilla ja käydä etsimässä tiekartta roadtripillemme. Tiekarttaa saatiin etsiä jonkun aikaa, sillä kirjakauppaa ei meinannut löytyä, kunnes kirjastosta kävimme kysymässä neuvoa. Muutaman vesiperän jälkeen löysimme ihan oikean kirjakaupan ja mukaan tarttui vähän luettavaa sekä Michelinin Amerikan tiekartta, joten kyllä nyt löydetään perille ja oikeat reitit! Kuljimme uusien hankintojemme kanssa hiukan epäilyttävien korttelien läpi, joita meitä neuvonut pariskunta käski kiertää kaukaa. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille ja tavarat tallella paikkaan, jossa nousimme muutama päivä takaperin BART-junasta. Lähistöltä lähtee San Franciscon kuuluisa Cablecar, eli jonkinlainen vaijerivaunu. Sillä kulkeminen on jopa kirjattu ylös ”1000 paikkaa, mitkä pitää nähdä/tehdä ennen kuolemaa” –matkapäiväkirjaan, mitä kuljetamme mukanamme. Rasti listaan saatiin kyllä, mutta kovin sujuvaa ei kyyti ollut. Emmekä suostu maksamaan $ 6 / henkilö moisesta kyydistä ja jonotuksesta uudestaan, koska kyyti ei varsinaisesti paljon eronnut normaalilla raitiovaunulla ($ 2) matkustamisesta. Määränpäänä ollut Coit Tower osoittautui myös pieneksi pettymykseksi, sillä sinne piti päästä portaita pitkin ilmaiseksi tai hissillä $ 5, mutta yllättäen portaat olivatkin suljettu ja hissi maksoi $ 7 / naama, jota emme halunneet näköalapaikasta maksaa, varsinkaan vaunuajelukokemuksesta maksamamme ryöstön jälkeen. Onneksi mäenpäällä oli kuitenkin jotakin mielenkiintoista, nimittäin puhuva ja itsestään siistiytyvä vessa! Amerikka yllättää kerta toisensa jälkeen..
San Francisco on nyt siis koettu ja nähty, ainakin osittain ja täytyy sanoa, että kyllä kaupungissa kannattaa vierailla. Entinen hippiliikkeen huipentuma ja turvapaikka on kehittynyt moderniksi, mutta vapaamieliseksi kaupungiksi, josta löytyy jokaiselle jotain mielenkiintoista, oli sitten kulinaristi, taiteilija tai ihan vain perusturisti. San Franciscoon sanoimme kaikki kolme yhteen ääneen voivamme palata jonain päivänä, mutta nyt se pitää jättää taakse, sillä edessä on kymmenisen tuhatta kilometriä autolla ajoa ja matkamme viimeinen etappi. Mukavasti se jo alkoi, toivottavasti se myös jatkuu yhtä mallikkaasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti