Kalifornia, Nevada

Päivä 1

Roadtrip-päivä koitti aurinkoisena ja olimme enemmän kuin innoissamme edessä olevasta ajomatkasta itärannikolle New Yorkiin. Edessä olisi tuhansia ajomaileja ja järjettömän upeita paikkoja. Olimme ennakkoon toivoneet autovuokraamolta Chevroletin Impalaa, mutta koska saatavasta autosta ei koskaan ole ennakkoon täyttä varmuutta (saattaa saada myös toisen merkin auton samasta kokoluokasta), halusi Antti rientää jo tuntia ennakkoon vuokraamolle varmistelemaan asiaa. Koska halusimme kaikki olla kuljettajia, ei sopimusta voinut tehdä ilman kaikkien ajokortteja ja allekirjoituksia, joten pikapakkauksen jälkeen juoksimme perässä vuokraamolle ja hetkeä myöhemmin olimme Impalan onnellisia väliaikaisomistajia.

Ensimmäinen stoppi matkalla oli yksi San Franciscon tunnetuimmista nähtävyyksistä, vuonna 1937 valmistunut oranssinpunainen Golden Gate -silta, joka yhdistää San Franciscon niemen pohjoispuolella mannermaahan. Onneksemme sumu oli kerääntynyt vain sillan toiseen päähän ja saimme napattua muutamia perinteisiä turrekuvia. Golden Gaten kansallispuistosta kävimme myös hankkimassa kortin, joka oikeuttaa ilmaiseen sisäänpääsyn (auton ja 1+3 henkilöä) maan kansallispuistoihin (national park) sekä luonnonsuojelupuistoihin (federal recreational land).  Kortti maksaa US $ 80 ja on voimassa vuoden.

San Franciscosta jatkoimme matkaa Berkeleyhin, missä olimme edellisviikonloppuna telttailleet puolituttujen takapihalla. Jätimme silloin talon kuistille suuren kylmälaukun, jonka saimme Cassyn äidiltä ja kävimme hakemassa sen mukaan matkaan. Oaklandissa kävimme WalMartista ostamassa säkilliset nuudeleita ja tonnikalaa sekä muuta leirielämässä tarpeellista tavaraa, kuten makuualustat, makuupussit, tyynyt ja pyyhkeet.  Ensimmäisen yön yövyimme Yosemiten kansallispuiston pohjoispuolella leirintäalueella, mikä kustansi kaikilta kolmelta yhteensä vaivaiset US $ 5 eli noin 3,5 euroa.

Päivä 2

Aamusta lähdimme ajamaan kohti Yosemiten kansallispuistoa, minne oli seuraavana päivänä tarkoitus mennä tutustumaan. Tie kulki Sonoran solan (Sonora pass) läpi upeissa vuoristomaisemissa yli 2,9 kilometriä merenpinnasta. Matkalla melkein myös törmäsimme lehmälaumaan, joita kolme hevosella ratsastavaa stetsonpäistä cowboyta juuri paimensi lassoineen tien yli. Pisti kyllä hymyn huulille kaikessa kliseisyydessään.

Päivän ensimmäinen vierailukohde oli Bodien kummituskaupunki. Bodie kukoisti 1870–80 –lukujen aikaan kultaryntäyksen seurauksena ja oli pahamaineinen villin lännen kaupunki, missä murhat, ryöstöt ja katutappelut olivat jokapäiväistä elämää. Bodien kaivos tuotti 25 vuoden aikana lähes $ 15 miljoonaa ja varsinainen joukkoryntäys kaupunkiin oli vuonna 1878. Eräs pikkutyttö, joka oli perheensä kanssa muuttamassa Bodieen, kirjoitti päiväkirjaansa ”Goodbye God, I’m going to Bodie” (Hyvästi Jumala, lähden Bodieen). Lause tuli tunnetuksi kaikkialla läntistä Amerikkaa. 

1880-luvun loistoajan rakennuksista vain noin 5 prosenttia on nykyään pystyssä. Kaupunki on jätetty juuri sellaiseksi kuin aika ja lukuisat tulipalot ovat sen muovanneet. Vanha jalostamo seisoo rinteessä kaupungin reunalla muistuttaen kaupungin historiasta. Jalostamoon pääsee kulkemaan ainoastaan opastetulla (ilmaisella) kierroksella, koska joissain kohdissa aluetta on romahdusvaara ja muutenkin vaarallisia paikkoja. Kaupungissa on useita kymmeniä rakennuksia: kirkko, asuinrakennuksia, saluunoita (kaupungissa on aikanaan toiminut 65 saluunaa), saha, parturi, kauppa… Kaupungissa oli aikanaan myös kiinalaiskortteli, josta ei nykyään ole paljon jäljellä. Kiinalaiset eivät saaneet työskennellä jalostamolla, joten he alkoivat hakea kaupungin ulkopuolelta puita ja myydä halkoja, koska kaikki kaupungissa oli puulämmitteistä. Bodien kaupunki sijaitsee erittäin kuivassa ja karussa laaksossa, eikä siellä ole koskaan kasvanut puita. 1892 Bodieen vedettiin kuitenkin sähkölinja, koska jalostamossa puu energian lähteenä ei ollut enää yhtä kannattavaa. Osa sähkötolpista seisoo edelleen Bodien kaupungissa. Nykypäivänä huvitusta herättää se, että aikanaan tolpat on vedetty viivasuoraan, koska luultiin, että sähkö voi kulkea ainoastaan suoraan. Jollei täällä tunne historian havinaa, niin ei sitten missään.

Bodiesta jatkoimme matkaamme Yosemiten rajalle, missä yövyimme jälleen leirintäalueella. Matkalla pysähdyimme vielä Mono-järvellä minkä rannalla vedestä nousee suuria koristeellisia hiekkalinnoja muistuttavia kalkkimuodostumia. Edellisiltana olimme valmistaneet ruokaa Antin mukanaan tuomalla retkikeittimellä. Olimme kuitenkin päivän aikana matkustaneet niin paljon ylemmäs, että poltinrasia ei suostunut enää kaikista jäähdytysyrityksistäkään huolimatta aukeamaan ja jouduimme siis valmistamaan ruokamme nuotiolla. Korkealle matkustaessa kannattaa muutenkin aina olla varovainen kaikkien purkkien kanssa, sen opimme jo Perussa. Muuten saattaa saada puolipurkillista käsirasvaa vaatteilleen tai deodorantin sisällä oleva pallo saattaa paukahtaa poskeen.

Päivä 3

Kolmannen päivän tavoite oli tutustua Yosemiten kansallispuistoon. Sisäänpääsy puistoon maksaa $ 20 autolta, mutta hankkimallamme kortilla pääsimme ilmaiseksi.  Ensitöiksemme parkkeerasimme automme infopisteen pihaan ja lähdimme kävelemään Tuolumne-niityille. Matkalla näkyi useita oravia, maaoravia, murmeli ja peuroja. Peurat olivat syömässä joen rannassa, eikä niitä tuntunut lainkaan häiritsevän se, että menimme kuvaamaan ja ihastelemaan niitä parinkymmenen metrin päähän. Kävimme myös Soda-lähteillä. Lähteet ovat aina hyvin jännittäviä, kun vettä vain pulppuaa jostain syvyyksistä, mutta Suomessakin on kyllä hienompia lähteitä kuin Soda, joka tuntui hieman kasaan kuivuneelta. Soda-lähteiden erikoisuus on kuitenkin hiilihapollinen vesi – luonnon oma vichytehdas siis. 

Tuolumnelta jatkoimme matkaa laakson pohjalle. Maisemat olivat aivan käsittämättömän kauniit. Yosemiten laaksoa ympäröi kaikilta reunoilta graniittijyrkänteet, jotka nousevat mahtipontisesti kohti taivasta. Reunamia pitkin valui vettä useista vesiputouksista ja ympärillä oli luonnonkukkaniittyjä ja kaunista metsää. Ainut huono puoli laaksossa oli järkyttävät turistimäärät. Lomakausi oli juuri kuumimmillaan, joten ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin tarpeeksi. Ja mikäs siellä luonnonkauneudessa on lomaillessa kun lämpöäkin oli leppoisat reilu 30 astetta. 

Kävimme kävelemässä parin kilometrin lenkin Yosemiten suurimman vesiputouksen juurelle. Matkalla näimme lisää peuroja ja pieni bambikin, valkotäpläinen peuran vasa kävi näyttäytymässä. Laakson pohjalta kipusimme autolla vielä Glacier point –näköalapaikalle, mistä pystyi ihailemaan laaksoa yläilmoista, laaksosta aiemmin hämmästelemämme jyrkänteen reunalta. Glacier Pointilla alkoi pikkuhiljaa jännittää, kun emme viitsineet aiemmin tankata autoa kansallispuiston kalliilla hinnoilla ja poispäin lähtiessämme bensamittarin viisari oli jo viimeisen punaisen viivan alapuolella. Digitaalimittari kertoi kuitenkin, että vielä pitäisi muutama kymmenen mailia päästä eteenpäin ja pääsimme lopulta tankille asti. Matkalla ihmettelimme vielä metsän reunaan parkkeerattuja autoja ja kymmeniä ihmisiä, jotka juoksivat metsään kameroineen. Selitys asialle löytyi pian, kun näimme metsässä tallustelemassa mustakarhun. Sitä ei tuntunut lainkaan häiritsevät ympärillä pyörivät kuvaajat. Yosemiten alueella elää runsaasti mustakarhuja ja teiden varsiin pystytetyt punaisella karhulla varustetut merkit muistuttavat auton alle jääneistä karhuista.

Yosemitesta jatkoimme matkaa kohti etelää. Yritimme etsiä leirintäaluetta, mutta päädyimme vahingossa lasten kesäleiripaikalle. Nooh, leiri kun leiri. Meidät ohjattiin kuitenkin järven toisella puolella sijaitsevalle leirintäalueelle. Leirintä oli täynnä, joten meille kerrottiin paikka, mihin saimme laittaa teltan pystyyn tien varteen ja yöpyä ilmaiseksi. Sehän meille passasi, vaikka kovalla hiekkatiellä joutuikin nukkumaan. 

Päivä 4

Aamun aloitimme a:lla, eli aamu-uinnilla. Että tuntui mahtavalta päästä peseytymään ensimmäistä kertaa San Franciscon jälkeen. Virkistävän uinnin jälkeen suuntasimme kohti Sequoia-kansallispuistoa, missä kasvaa tilavuudeltaan maailman suurimpia puita (korkeimmat puut sijaitsevat länsirannikolla Redwood-metsässä, missä aiemmin vierailimme). Sequoia-puissa riittää pintaa, mitä halata: metsän suurin puu, 2200 vuotta vanha ja n. 84 metriä pitkä Sherman-puu, on ympärysmitaltaan 31 metriä pitkä ja painaa 1256 tonnia. Puun halkaisijakin on 11 metriä ja mikäli puun rungon saisi täytettyä vedellä, riittäisi vesimäärästä tarpeeksi vettä 9844 kylpyyn. Se tarkoittaa kylpyä joka päivä 27 vuoden ajan. Matkamuistoksi ostimme mukaan sequoia-puun siemeniä. Riittääpähän ainakin polttopuita mökillä sitten joskus 2000 vuoden päästä, kun puu on kasvanut yhtä suureksi kuin Sherman. 

Yöksi ajoimme kohti etelää ja etsimme leirinnän. Erittäin kuoppainen ja huonokuntoinen hiekkatie laski laakson pohjalle kolmisen kilometriä, kunnes pääsimme leirintään. Olimme varmoja , ettei niin huonokuntoisen tien päässä olisi kuin autiota metsää, mutta toisin kävi. Saapuessamme vastassa oli useita matkailuautoja leirinnän etuosassa. Päätimme ajaa parinkymmenen metrin päähän leirinnän toiseen reunaan. Kun kurvasimme aukiolle, kymmenet amerikanmeksikolaiset lopettivat puhumisen ja kääntyivät tuijottamaan meitä. Antti astui ulos autosta ja yksi miehistä kävi selittämään, että ette te voi jäädä tänne, koska täällä työskennellään ja ihmisiä pelottaa ja osa itkee. Itsekään emme oikein ymmärtäneet mistä on kysymys, mutta katsoimme parhaaksi kuitenkin poistua takavasemmalle ja etsiä leiripaikan leirinnän ensimmäisestä osasta. Saimme teltan pystyyn ja tarkkailimme puiden koloista meksikolaisleirin toimintaa. Nimesimme leirintäalueen reunat cowboys ja indians leireiksi, koska jaottelu amerikkalaisten ja meksikaanien välillä oli huvittavan selvä. Jossain vaiheessa indians-leirin suuresta avoteltasta kuului kaiken hiljaisuuden rikkova vertahyytävä naisen huuto, mikä kesti varmaan kymmenen sekuntia. Saatoimme vain arvailla, oliko leirinnässä käynnissä kenties synnytys vai uhrimenot, mutta hieman kuumottavaa se joka tapauksessa oli illan hämärässä. Myöhemmin, kun oli pimeää ja olimme jo käymässä nukkumaan, indianssit lähtivät soihtujen kanssa rivissä kävelemään kohti metsää. Hyvin jännittävää siis kaiken kaikkiaan.

Päivä 5

Aamulla päätimme lähteä äkkiä jatkamaan matkaa hippileiristä. Kello oli vasta puoli seitsemän kun starttasimme kohti Death Valleyn (kuolemanlaakso) kansallispuistoa. Maisemat muuttuivat jatkuvasti karummaksi matkalla kohti yhtä maailman kuuminta paikkaa. Matkalla näimme useita Joshua-puita sekä useita Disneyn Rumpali-kanin näköisiä harmaita ja valkotupsuhäntäisiä pupuja. Usean tunnin ajon jälkeen Death Valley alkoi aueta edessä ja kuumuus alkoi kasvaa hetki hetkeltä. Onneksi autossamme on kunnon ilmastointi! Laaksossa on mitattu USAn kuumin lämpötila, 134 F / 57 C ja meidän vierailun aikana korkein varjolämpötila oli 121 F / 49,5 C. Joku hullu oli kuitenkin päättänyt lähteä laaksoon myös lenkille. Laakso on kuitenkin kaikessa tuskaisessa kuumuudessaan ja äärettömässä kuivuudessaan todella kaunis –karulla tavalla. 

Kävimme 86 metriä merenpinnan alapuolella sijaitsevalla Badwater-suola-aavikolla, joka on joskus muinoin ollut merenpohjaa. Alun perin oli tarkoituksena ottaa siellä hassuttelukuvia, mutta auto piti jättää noin kilometrin päähän suolakentästä ja pelkkä kävely polttavan kuumassa auringossa oli tarpeeksi heikotuksen ja huonon olon hankkimiseen, joten jäivät kuvat ottamatta. Jos varjossa on lähes 50 astetta lämmintä, on pilvettömältä taivaalta paistavassa suorassa auringonvalossa varmasti yli 60 astetta lämmintä. Ei ole ihmisen paikka se. 

Death Valleyssä ajoimme vielä Artists Driven kautta, minkä reunamilla sijaitsevat vuoren rinteet ovat kuin taidemaalauksia lilan, punaisen, sinisen ja keltaisen eri sävyissä. Death Valley oli meidän viimeinen kohde Kalifornian puolella ja päästyämme pois kansallispuiston alueelta, johdatti tie meidät pian reissun toiseen osavaltioon, Nevadaan, Kalifornian itäpuolelle. Nevadan puolella poikkesimme pikaiseen Rhyolite-aavekaupungissa, mutta siellä ei ollut kuin pari rakennusta pystyssä, joten paikka ei Bodien jälkeen tuntunut juuri miltään. 

Illaksi saavuimme Rachelin pikkukylään keskelle Nevadan autiomaata. Rachel sijaitsee Extraterrestrial Highwayn (Alien moottoritie) –nimisen väylän varressa lähellä USAn tunnettua ilmavoimatukikohtaa, Area 51:stä. Tie on saanut nimensä, koska alueella on tehty lukuisia ufo-havaintoja ja Area 51 on kuuluisa, koska sen ympärillä velloo suuri salamyhkäisyyden verho ja alueella väitetään olevan piilossa kaapattuja ufoja. Oli miten oli, yövyimme Little A’le Inn –nimisessä majatalossa valtatien reunalla. Majatalon seinät on koristeltu alien- ja ufomaalauksin ja tönöttää siellä pihalla jopa vilkkuvin värivaloin koristeltu lentävä lautanenkin. Kävimme nauttimassa Budweiserit majatalon ravintolassa, mikä on myös koristeltu kaikennäköisellä teemaan liittyvällä tavaralla. Kysyimme 60+ baarimikolta, onko täällä näkynyt ufoja ja herra  vastasi, että ei tiedä, mutta on nähnyt suunnattoman määrän asioita, joita ei pysty järjellä selittämään. Eihän siinä auttanut muu kuin kaappasta baarista laatikollinen Budweiseria kainaloon (kyllä, ulosmyynti on sallittua) ja suunnata pihalle tarkkailemaan valoilmiöitä taivaalla. Kyllähän siellä taivaalla jotain valoja lentelikin ja pojat saavat rauhassa pitää teoriansa, mutta nautinnollista oli myös istua keskellä autiomaata suuren hiekkaröykkiön päällä ja katsella tähtitaivasta ja täyskuuta täydellisessä hiljaisuudessa. Kello oli jo pitkälle yli puolenyön kun palasimme uupuneina takaisin majatalolle ja sammuimme onnellisina pitkän päivän jälkeen oikeille sängyille.

Päivä 6

Aamutoimien, skypettelyiden ja alien-ostostenjälkeen jatkoimme matkaa kohti Vivaaaaa Las Vegasia! Matkalla ajoimme vielä Area 51:n kautta, mikä sijaitsee noin 30 mailin päässä Rachelista, pitkän hiekkatien päässä. Eipä siellä kamalasti nähtävää ole, koska kuten olettaa saattaa, ei ulkopuolisia päästetä kovin lähelle armeijan tukikohtaa. Kielletyn alueen alkamisesta on tien varressa vain kyltti, missä ystävällisesti kehotetaan pysymään poissa. Useat turvakamerat mäen rinteellä kuvaavat sisääntulokohtaa ja muutaman kymmenen metrin päässä oli auto kytiksessä, ilmeisesti epätoivottujen vieraiden varalta. Melkein olisi tehnyt mieli lähteä kävelemään eteenpäin ja kokeilla, kuinka pitkälle annetaan kulkea, mutta päätimme kuitenkin kääntyä ympäri ja suunnata kohti Vegasin valosaastetta. 

Vegasin rakennusten alkaessa näkyä moottoritien varressa, piti laittaa totta kai Elviksen Viva Las Vegas soimaan ja aloittaa fiilistely. Majapaikkamme sijaitsi lähellä keskustaa, mutta keskustaa rajaavan moottoritien toisella puolen. Yöpyminen Suomen hotellitasoa vastaavassa paikassa kolmen hengen huoneessa maksoi kahdeksisen euroa henkilöltä / yö. Vegasissa yöpyminen on muutenkin verrattain todella edullista, kuten myös juominen, koska hotelleissa lasketaan sen varaan, että ihmisillä on sitten enemmän rahaa suoltaa pelikoneisiin. 

Ensitöiksemme Vegasissa kävimme käyttämässä automme autopesulassa, koska se oli muuttanut väriä punaisesta rusehtavan harmaaksi ja suuntasimme kohti lentokentän autovuokraamoa. Impalan jarrut olivat alkaneet prakaamaan ja varsinkin pidemmän ajomatkan aikana alkoivat hyppyyttää koko autoa. San Franciscossa meille jo sanottiin, että vuokraamollekin on ihan hyvä juttu, jos vaihdamme autoa välissä, ettemme aja yhtä autoa ihan piippuun yhden reissun aikana. Ei siis muuta kun auto vaihtoon ja uusi samanlainen valkoisena tilalle. 

Vegasin lämpötila lähenteli päivällä 40 astetta, mutta onneksi hotellin pihalla komeillut uima-allas ja poreallas toivat viilennystä. Illalla kävimme syömässä hotellilla ja suuntasimme kohti keskustaa. Heti kävi selväksi, että kaupunkia ei ole tehty jalankulkijoille, koska jouduimme kiertämään varmaan kahden kilometrin matkan päästäksemme tien toiselle puolelle. Lämpöä oli ilta kymmenen aikaan vielä noin 35 astetta, joten mikäs siinä on kävellessä…

Vegas on tunnettu valoistaan, lukuisista show-esityksistään, pikavihkimisistä sekä ympäriinsä levittäytyneistä kasinoista, joita on kaikkialla. Uhkapelaaminen laillistettiin Vegasissa vuonna 1931, minkä jälkeen keskelle autiomaata on kehittynyt aikamoinen turhakkeiden ja synnin kaupunki, johon usein viitatankin nimellä Sin City.  Las Vegas on päivisin kuin mikä tahansa kaupunki. Mitään luonnollista tai omaa kaupungissa ei kuitenkaan ole, sillä se on vain suuri kopio kaikista maailman paikoista. Vegasissa on muun muassa New York minikoossa, pyramidit ja sfinksit, King Arthurin Excalibur-linna, Eiffel-torni jne. Iltaisin kaupunki muuttuu todelliseksi valo-oksennukseksi kun miljoonat valotaulut ja vilkkuvalot valaisevat katukuvaa. Ensimmäisenä iltana kävimme kävelemässä Stripin eli Vegasin pääkadun, mutta uupumus ajoi pian jo takaisin hotellille ja nukkumaan.

Päivä 7

Aamu koitti aivan yhtä aurinkoisena ja tuskaisen kuumana kun kaikki muutkin päivät tähänastisella roadtripillä.  Päivä kului leppoisasti reittisuunnitelmaa miettien ja altaalle polskien. Illalla suuntasimme ensin hotellimme kasinolle happy hourille ja siitä pelipöydän ääreen. Dollarinkuvat silmissä Antti saikin 10-kertaistettua panoksensa blackjack-pöydässä ja siitä oli hyvä jatkaa Excaliburiin syömään Dick’s-ravintolaan. Olimme kuulleet, että ravintolan konseptina on olla röyhkeitä asiakkaille, joten pithän se nähdä. Ravintolassa oli aivan täyttä ja livemusiikki pauhasi. Puisten pöytien päälle aseteltiin paperiset pöytäliinat, joista tarjoilijat repäisivät palan kirjoittaakseen tilaukset ylös. Ruokailuvälineet kirjaimellisesti heitetään pöydälle ja muutenkin ravintolassa toimitaan kaikkien perusnormien vastaisesti. Osalla asiakkaista oli päässään paperisia suuria hattuja, joihin oli kirjoitettu röyhkeitä tekstejä ja herjauksia hattujen kantajista. Antti pyysi itselleen myös hattua ja vastaukseksi tarjoilija heitti päälle kasan lautasliinoja. Paikka ei varmasti ole tosikoille, mutta röyhkeydestä huolimatta paikka ei ole epäystävällinen tai epämiellyttävä, sinne pitää vain saapua oikealla asenteelle. Ruoka on hyvää, annokset ovat suuria ja hintataso perusluokkaa. Pojat saivat lopulta hattunsa ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Bellagion suihkulähdettä.

Bellagio on suuri kasinohotelli Stripin varressa, joka on erittäin tunnettu hotellin edessä sijaitsevasta tekolammesta ja sen tanssivista suihkulähteistä, joita voi käydä päivittäin ihailemassa puolen tunnin välein (iltaisin vartin välein). Musiikki soi ja vesipatsaat liikkuvat tahdissa, näky jota sadat ihmiset käyvät ihailemassa. Mekin katselimme pari esitystä kunnes jatkoimme matkaa kohti Ceacars Palacen kasinoa. Ceacars Palace on roomalaistyylinen rakennus ja sisustus jatkaa samaa linjaa marmoripatsaineen ja koristeineen. Matkabudjettia ei nyt yrityksistä huolimatta saatu tuplattua ja lähdettiin kävelemään Strippiä pitkin takaisin hotellille. Matkalla osteltiin hieman matkamuistoja ja tuliaisia ja saatiin kasa keräilykortteja aka kadulla jaettavia tyttökortteja, mistä voi valita itseään miellyttävän naaman ja soittaa mikäli tarvetta ilmenee. Hotellilla käytiin vielä kaikki blackjack-pöydässä ja vaikka suuria voittoja ei tullut, ei ainakaan jääty häviöllekään.

"If you’re going to San Francisco, be sure to wear some flowers in your hair"

Jouduimme palauttamaan vauvansinisen jahtimme takaisin San Franciscon lentokentälle seuraavana aamuna. Samaan paikkaan olimme sopineet tapaamisen roadtripin kolmannen jäsenen, Antin, kanssa. Nautimme yhdessä tuhdin aamupalan ja vertailimme omia Amerikan kokemuksiamme ja kuulumisiamme, sillä Antti oli tullut Yhdysvaltoihin muutama päivä meidän jälkeen ja ajanut Pacific Coast- tietä Los Angelesista San Franciscoon ja me tulimme taas pohjoisesta päin samaa tietä pitkin pari päivää aikaisemmin. Sanoin ei voi kuvata sitä tunnetta, kun tietää jotain suurta tapahtuvan muutaman päivän päästä, mutta fiilistelyä oli hillittävä, sillä välissä olisi vielä tutustuminen lähes yhtä kutkuttavaan San Franciscoon.

Kentältä pääsee erittäin kätevästi ja suhteellisen edullisesti (reilu US $ 8 / hlö) kaupungin keskustaan BART-junalla. Ensimmäiset havainnot kaupungista olivat korkeat pilvenpiirtäjät ja tanssiesitys kadulla, mutta nyt kun olimme ottaneet taas tavaramme kantoon, oli aika kuljettaa ne hostelliimme. Kartan ja Antin matkaoppaan avulla otimme oikean suuntiman ja lähdimme kantamaan rinkkojamme ja reppujamme ylämäkeen kohti hostellia. Ja sitä mäkeä muuten riitti ja se vain jyrkkeni, mitä pidemmälle käveltiin!

Mäet eivät kuitenkaan estäneet meitä lähtemästä kaupunkikierrokselle. Otimme opaskirjamme mukaan ja mukailimme siinä ollutta kävelyreittiä, joka kulki Union Square –aukion kautta Chinatownin läpi. On aina yhtä hämmentävää, kuinka moneen suurkaupunkiin on muotoutunut kiinalainen kaupunginosa, mutta ainakin San Franciscossa se johtuu siitä, että lait eivät ole sallineet kiinalaisten työskennellä tai asua muulla alueella vuosina 1877-1945. Vieläkin alue vaikuttaa pieneltä Kiinalta, sillä alue on niin erityylinen ja täynnä aasialaistaustaisia.

Meidän piti ottaa ensimmäinen päivä rauhallisesti ja palata Chinatownin jälkeen takaisin hostellille, mutta huomasimme olevamme lähempänä rantaa kuin kuvittelimmekaan ja päätimme käydä myös siellä. Matkalla näimme horisontissa Coit Towerin, joka on meille tuttu lähinnä nimenä Swensen’s-jäätelöketjun annoksena Vietnamista, mutta aina oppii uutta. Arvelimme sieltä näkyvän mahtavat maisemat kaupungin ylle, sillä torni on rakennettu kukkulalle, mutta tällä kertaa emme sinne menneet, koska kartan mukaan se ei oikein osunut uudelleen määritetylle reitillemme ja lisäksi torni näytti kovin hiljaiselta ollakseen turistikohde, joten oletimme rakennuksen olevan kiinni.

Satamaan päästyämme etsiskelimme laituria 33, sillä tiesimme seuraavana päivänä palaavamme kyseiseen paikkaan, sillä lähtisimme Alcatraz –risteilylle. Kyseiseen paikkaan kannattaa muuten varata lippu ennakkoon ($ 22 / aikuinen), sillä ainakin kesäpäivinä kysyntä oli kovaa ja päiväkohtaisia lippuja oli jo ennakkoon myyty loppuun. Samalla etsintäreissulla ruokimme pikkunälkiämme hodarein ja pretzelein (rinkelimäinen suolapala) ja näimme myös pelikaanin ennen kuin lähdimme tallustelemaan laiturin löydyttyä kohti hostelliamme. Päivän kävelyretkestä tuli loppujen lopuksi noin kolme kertaa pidempi kuin oli tarkoitus. Väsyneinä, mutta onnellisena kävimme nukkumaan, sillä meillä oli muuten uskomattoman upea ja aurinkoinen päivä, eikä yhtään liian kuuma.

Seuraavana aamuna otimmekin raitiovaunun edellispäivänä tutkituille laiturialueille ja lähdimme ensimmäisten joukossa kohti kuuluisaa vankilasaarta, Alcatrazia. Kerrottakoon sen historiasta sen verran, että aluksi 1800-luvun loppupuolella se rakennettiin sotilaalliseksi linnoitukseksi, siltä varalta jos joku hyökkäisi San Franciscoon, mutta vuosikymmeniä myöhemmin se muuntautui vankilaksi, jossa on vieraillut mm. kuuluisa gansteri Al Capone. Varat kuitenkin loppuivat 1960-luvulla suurten huoltokustannuksien vuoksi, joten vankila suljettiin ja vain karu maine jäi asuttamaan saarta, kunnes 1969 se sai jälleen uudet pitkäaikaisasukkaat – intiaaniaktivistit. He majoittuivat saarelle 19 kuukaudeksi protestoimaan intiaanien kurjista oloista ja toivat esille julkisuustempun avulla reservaattien ongelmia. Tempaus oli jokseenkin laiton ja kun viimeiset intiaanit oli ajettu virkavallan avulla pois ja muutama rakennus tuhottu puskutraktorein, havaittiin paikan arvo ja koko saari rakennuksineen liitettiin Golden Gaten kansallispuistoon vuonna 1972. Seuraavana vuotena vankilaan pääsi ensimmäiset turistit ja siitä lähtien Alcatraz on ollut yksi San Franciscon kuuluisimpia nähtävyyksiä, vaikka nykyään saarta asuttaakin enää vain linnut.

Lauttamatka saarelle kesti parisenkymmentä minuuttia ja saarella sai viettää niin paljon aikaa kun halusi, kunhan poistui viimeistään viimeisellä lautalla, joita kulki ilta viiteen asti lähestulkoon puolen tunnin välein. Saaren rakennukset on jätetty jotakuinkin ennalleen, mutta suureen osaan ei päässyt sisään, osa oli palanut poroksi ja lisäksi lintujen pesintäalueiden vuoksi oli myös muutamaan pääsy estetty. Saarella oli vieläkin karu ja kolkko tunnelma, varsinkin vankilan sisällä, missä pääsi kiertelemään suhteellisen vapaasti käytävillä ja muissa tiloissa. Mukaan saa henkilökohtaiset korvalaput ja laitteen, jolla saa kuunnella vanhojen vanginvartioiden ja vankien värittämää kertomusta vankilan eri paikoista ja tapahtumista. Kierros ei ollut hetkeäkään tylsä ja se kesti noin puolitoista tuntia. Saaren historian lisäksi kierroksella aukeaa myös upeat näkymät San Franciscon kaupunkiin (jos vain keli on hyvä), mikä on myös plussaa. Aikaa kului jonkin verran myös matkamuistomyymälässä, josta saattaa löytää kaikenlaista mielenkiintoista vankilatavaraa kotioloihin tuotavaksi. Kaiken kaikkiaan Alcatraz on todellakin hintansa arvoinen ja mielenkiintoinen nähtävyys, joka ei ainakaan meistä jättänyt ketään kylmäksi.

Päivän päätteeksi seikkailimme pitkin laiturialuetta ja kävimme katsomassa merileijona yhdyskuntaa. Laiturille 39 oli varta vasten laitettu lekottelupaikkoja hylkeille ja leijonille, ja siellä ne paistattivat hienoa päivää välillä huutaen toisilleen, kun vedestä pomppasi märkä leijona muiden päälle. Laitureita tutkiessamme vastaamme tuli myös toisen maailmansodan aikainen sukellusvene ja rahtilaiva, mutta niihin emme maksaneet pääsymaksua, joten jouduimme ihmettelemään laivoja ulkopuolelta. Onneksi samalta laiturilta löytyi kuitenkin ilmainenkin nähtävyys! Luulimme aluksi paikkaa museoksi ja sitähän se osittain olikin, mutta kuitenkin todella mielenkiintoinen. Satamahalli oli täynnä vanhoja, pääasiassa mekaanisia pelikoneita ja muita kolikoilla toimivia aparaatteja, kuten 1920–30 –luvun tuhmia kuvia näyttäviä tirkistelylaitteita, pelottavan näköisiä nukke- ja ennustuskoneita, länkkärityyliin itsestään soivia pianoja ja muita kummallisuuksia! Kaikki laitteet myös toimivat vielä tänä päivänäkin, vaikka vanhimmilla oli varmasti ikää yli sata vuotta. Hauska paikka vaikka muutaman dollarin söikin.

Kotimatkalla kävimme vielä katsomassa kuuluisan Lombardin kiemuratien, joka on siis vain korttelin mittainen jyrkässä mäessä mutkitteleva yksikaistainen tie, josta ainakin sinä iltana ajoivat turistit kamerat ulkona autoista jatkuvassa jonossa. Olihan se erilainen ja varmasti leffoista tuttu, mutta ei loppupeleissä kovin kiinnostava kuitenkaan. Hienommat näkymät aukesivat mäen alapuolelta kaupungin suuntaan.

Viimeisenä päivänämme otimme tehtäväksemme käydä aikaisemmin bongatulla Coit Towerilla ja käydä etsimässä tiekartta roadtripillemme. Tiekarttaa saatiin etsiä jonkun aikaa, sillä kirjakauppaa ei meinannut löytyä, kunnes kirjastosta kävimme kysymässä neuvoa. Muutaman vesiperän jälkeen löysimme ihan oikean kirjakaupan ja mukaan tarttui vähän luettavaa sekä Michelinin Amerikan tiekartta, joten kyllä nyt löydetään perille ja oikeat reitit! Kuljimme uusien hankintojemme kanssa hiukan epäilyttävien korttelien läpi, joita meitä neuvonut pariskunta käski kiertää kaukaa. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille ja tavarat tallella paikkaan, jossa nousimme muutama päivä takaperin BART-junasta. Lähistöltä lähtee San Franciscon kuuluisa Cablecar, eli jonkinlainen vaijerivaunu. Sillä kulkeminen on jopa kirjattu ylös ”1000 paikkaa, mitkä pitää nähdä/tehdä ennen kuolemaa” –matkapäiväkirjaan, mitä kuljetamme mukanamme. Rasti listaan saatiin kyllä, mutta kovin sujuvaa ei kyyti ollut. Emmekä suostu maksamaan $ 6 / henkilö moisesta kyydistä ja jonotuksesta uudestaan, koska kyyti ei varsinaisesti paljon eronnut normaalilla raitiovaunulla ($ 2) matkustamisesta. Määränpäänä ollut Coit Tower osoittautui myös pieneksi pettymykseksi, sillä sinne piti päästä portaita pitkin ilmaiseksi tai hissillä $ 5, mutta yllättäen portaat olivatkin suljettu ja hissi maksoi $ 7 / naama, jota emme halunneet näköalapaikasta maksaa, varsinkaan vaunuajelukokemuksesta maksamamme ryöstön jälkeen. Onneksi mäenpäällä oli kuitenkin jotakin mielenkiintoista, nimittäin puhuva ja itsestään siistiytyvä vessa! Amerikka yllättää kerta toisensa jälkeen..

San Francisco on nyt siis koettu ja nähty, ainakin osittain ja täytyy sanoa, että kyllä kaupungissa kannattaa vierailla. Entinen hippiliikkeen huipentuma ja turvapaikka on kehittynyt moderniksi, mutta vapaamieliseksi kaupungiksi, josta löytyy jokaiselle jotain mielenkiintoista, oli sitten kulinaristi, taiteilija tai ihan vain perusturisti. San Franciscoon sanoimme kaikki kolme yhteen ääneen voivamme palata jonain päivänä, mutta nyt se pitää jättää taakse, sillä edessä on kymmenisen tuhatta kilometriä autolla ajoa ja matkamme viimeinen etappi. Mukavasti se jo alkoi, toivottavasti se myös jatkuu yhtä mallikkaasti!

Oregon, Washington, Kalifornia

Matkamme toiseksi viimeinen lento kesti noin yhdeksän tuntia, minkä jälkeen olimmekin toistamiseen Yhdysvaltojen maaperällä. Tällä kertaa kaupunki oli legendaarinen San Francisco, missä rajamuodollisuudet sujuivat Los Angelesin kenttään verrattuna erittäin sujuvasti. Suunnitelmana oli ottaa auto ja ajaa mahdollisimman nopeasti pois kaupungista kohti Oregonia ja Portlandin kaupunkia, sillä Portlandissa meitä odotti ystävä ja ilmainen majapaikka. Tiesimme palaavamme San Franciscoon myöhemmin, joten emme edes harkinneet kaupunkiin tutustumista sillä kertaa.

Lentokentältä kävimme noutamassa etukäteen varatun vuokra-auton, jolla oli tarkoitus ajaa riittoisa 12 tunnin ajomatka San Franciscosta Portlandiin. Yllätyksenä meille kuitenkin ilmoitettiin autoa noudettaessa, että emme saisi vuokra-autoa, jonka olimme toivoneet. Sen sijaan saimme hiukan paremman auton, yhden tämän hetken isoimmista amerikkalaisista henkilöautoista, Ford Crown Victorian, joka on varmasti monelle ulkonäöllisesti tuttu tv-sarjoista ja elokuvista poliisiautona tai taksina. Se on perinteinen laivamainen, hitaasti lipuva ja keinuva jättiläinen, jossa etupenkkeinä oli nahkaiset, lähes sohvatuolin kokoiset istuimet käsinojilla. Ei ollut pelkoakaan etteivätkö tavaramme olisi mahtuneet kevyesti tämän auton konttiin, sillä sinne olisi mahtunut luultavasti kolme ihmistäkin helposti, joten tilaa meille ja tavaroillemme oli ruhtinaallisesti. Matkamme Amerikassa alkoi siis erittäin leppoisissa tunnelmissa.

San Franciscosta selvittiin yllättävän nopeasti, kaupungin läpi kun kulkee monikaistainen moottoritie, mikä itsessään on jo aika ällistyttävää suomalaisittain ajatellen. Myös kaksikerroksinen ja niin ikään monikaistainen Bay Bridge -silta oli osoitus siitä, kuina Amerikassa kaikki on vähän suurempaa. Itse valtiokin on niin käsittämättömän suuri, että osavaltiosta toiseen joutuu ajamaan Suomen pituuden verran. Sellainen ajomatka on lentokoneyön jälkeen niin rasittava, että kuskin oli otettava eräällä levähdyspaikalla puolen tunnin tehotorkut ja kuskinvaihdoksen jälkeen matka jatkui jälleen. Mainittakoon myös, että lämpötila aurinkoisessa Kaliforniassa oli suhteellisen sopivan Perun lämpötilan jälkeen järkyttävä, noin 40 astetta, mutta onneksi laivassamme oli myös tehokas ilmastointi.

Kaliforniassa maisemat olivat lämpötilan mukaiset, eli hiukan kuivahtavat, mutta luonto muuttui vehreämmäksi ja kumpuilevammaksi mitä lähemmäs Oregonin rajaa päästiin. Näkymät lähes aavikkomaisesta kuivuudesta metsien vehreyteen ja vuoristojen karuuteen tekivät vaikutuksen, sillä jos yhden osavaltion sisällä voi olla niinkin erilaista, olisi edessämme oleva koko mantereen halki kulkeva automatka todennäköisesti erittäin upea kokemus. Varsinkin silloin jos tulevan automme radio toimisi paremmin kuin vauvansinisessä Crown Victoriassamme, sillä saimme kuuluviin lähes ainoastaan kantria tai gospel-musiikkia soittavia kanavia ja nekin kanavat lakkasivat kuulumasta yleensä muutaman kappaleen jälkeen.

Portlandiin päästiin tavoiteaikataulusta kolmatta tuntia myöhässä, sillä pimeän tultua taistelu väsymystä vastaan oli rankkaa ja jouduimme pysähtelemään usein vaikka kuskiakin vaihdettiin välillä. Onnistuimme myös juuttumaan illalla liikenneruuhkaan, mikä johtui ikävästä pullonkaulatietyöstä, jossa 3-kaistainen moottoritie kulki vain yhdellä kaistalla ja sillä pätkällä kaistaan liittyi vielä kaksi liittymää. Tie ei voi paljoa pahemmin olla enää tukossa, sillä olimme ruuhkassa reilun tunnin ja pääsimme kilometrin verran eteenpäin. Jännitystä elämään toi myös se, että olimme ottaneet Googlesta reittiohjeet, jotka eivät meille jostain syystä oikein auenneet ja saimme kokea seikkailun yöllisessä Portlandissa. Onneksi paikallinen oppaamme, Cassy, oli kuitenkin vielä hereillä ja saimme ohjeita miten löytää oikea talo pimeässä Yhdysvaltojen 29. suurimmasta kaupungista ja pääsimme lopulta reilun 14 tunnin ajomatkan ja lämpöisen vastaanoton jälkeen nukkumaan luksukselta tuntuneelle ilmapatjalle.

Aamulla koimme yhdysvaltalaisen vieraanvaraisuuden, sillä saimme osallistua ystäväporukan aamupalle ja viimeistään se sai pitkän ajomatkan unohtumaan. Saimme nauttia perinteisen ja tuhdin aamupalan, johon kuului pekonia, makkaraa, munakasta, paahtoleipää, vohvelia ja siirappia. Kylläisinä lädimme Cassyn kanssa sulattelemaan kaloripommejamme läheiseen puistoon, jossa aloimme jo suunnitella reittiä takaisin etelään, sillä meille oli hankittu jalkapalloliput San Josen ja Portlandin väliseen jalkapallo-otteluun. Karttoihin emme kuitenkaan jaksaneet keskittyä, vaikka nekin levitettiin nurmelle, mutta saimme aikaan jonkinlaisen suullisen suunnitelman. Aivotyötä enemmän kiinnosti rentoutuminen ja päätimmekin lähteä eräälle joelle Washingtonin osavaltion puolelle uimaretkelle.

Takaisin tullessa pysähdyttiin Walmartissa, joka on Tarjoustalon kaltainen, todella suuri ja edullinen kauppa, josta löytää mitä vain ja suhteellisen halvalla. Jännittävintä kaupassa oli ovella vastassa oleva työntekijä, jonka työ on toivottaa asiakkaat tervetulleeksi kauppaan.  Samalla saatiin pari muutakin kokemuskärpästä yhdellä iskulla, sillä vieressä oli ravintola, josta sai sorbetin kaltaista, makeaa jääjogurttia, mikä maistui todella hyvälle aurinkoisen rantapäivän jälkeen. Lisäksi bongasimme drive-in pankkiautomaatin, eli autosta ei tarvitse poistua edes pankkiasioinnin ajaksi. Kuulimme myös, että jossain osavaltiossa on autokaistabaareja! Oregonissa ei lain mukaan saa olla alkoholipakkausta kuskin lähellä (ts. alkoholia ei saa nauttia autossa vaikkei ajaisikaan ja suljetutkin alkoholijuomat tulee kuljettaa takarontissa) ja toisaalla saa ajaa autolla ostamaan päihdyttäviä juomia muovimukeissa. On myös hyvin hämmentävää sääntökuuliaiselle suomalaiselle, että ainakin Oregonissa ja Kaliforniassa saa kääntyä oikealle, vaikka palaa punainen valo ja jossain se on taas sakoilla rangaistava teko. Yhdysvalloista  ”hankalan” matkailumaan tekeekin eri osavaltioiden välillä olevat erilaiset lainsäädännöt.

Seuraavan päivän tavoite oli tutkia Portlandin ympäristöä ja otimme suunnaksemme läheisen hiihtokeskuksen, sillä olimme törmänneet tietoon, että kyseisessä paikassa on kuvattu Hohto-elokuvan ulkokohtaukset. Ajomatkaa ei ollut kaupungin sykkeestä kuin parisen tuntia ja maisemat komistuivat, mitä lähemmäs hiihtokeskusta pääsimme. Timberline Lodge sijaitsee Oregonin korkeimman ja lumihuippuisen vuoren kupeessa. Yllätykseksemme siellä oli vielä laskettelukausi meneillään, vaikka kesä oli kuumimmillaan. Emme voineet kuin ällistellä miten lähes 30 asteen helteessä voidaan vielä lasketella, mutta myöhemmin kuulimme, että vuorella on jäätikkö, josta lohkotaan paloja ja tehdään lunta, mikä mahdollistaa läpi vuoden kestävän kauden. Timberline Lodge oli massiivinen ja upea hotelli, mutta elokuvan tunnelmaa se ei ainakaan näin kesällä hehkunut ja nautimmekin enemmän eräästä hotellin ravintolasta. Pois lähtiessämme tapasimme myös todella suloisen Tikun ja Takun rodun edustajan eli Chipmunkin. Pieni, raidallinen orava oli todella kesy ja ravasi häntä pystyssä ympärillämme pitkän aikaa välillä tuijotellen nappisilmillään hurmaavasti. Ei ollut hotelli enää kuvatuin kohde ulkosalla, kun oravan show oli käynnissä.

Yhden päivän retken teimme myös Oregonin pohjoispuolella sijaitsevaan Washingtonin osavaltioon ja tarkemmin sanottuna Seattleen. Ajomatka Portlandista  Seattleen on noin kolmisen tuntia. Kaupunkiin emme ehtineet juurikaan tutustumaan, vaan matkustimme pohjoiseen tapaamaan Kanadassa asuvia sukulaisia. Oli kyllä ihana nähdä ja tutustua, terveisiä vain Salmelle ja M-L:lle! Lounaan ja kuulumisten  vaihtelun jälkeen kävimme vielä puistossa ottamassa ryhmäpotretteja, minkä jälkeen piti jälleen lähteä Oregonia kohti. Ajoimme vielä Seattlen keskustaan kohti Pipe marketia, mikä on monen korttelin alueelle levittäytynyt markkina-alue. Jumiuduimme matkalla työmatkaliikenteeseen ja päästessämme Pipe marketille oli kello viisi yli kuusi ja paikka oli mennyt kuudelta kiinni. Tunnin verran pyörimme kaduilla, mutta päätimme sitten lähteä takaisin Portlandiin ennen pimeää. Tuntuu kyllä mahtavalta olla jälleen pohjoisella pallonpuoliskolla, kun Portlandissa tulee pimeä vasta puoli yhdeksän jälkeen, kun etelässä joutui tottumaan pimeän tuloon viiden aikoihin.  

Koitimme Portlandissa myös julkisia kulkuvälineitä. Olisi tosin kannattanut lukea etukäteen, että maksettaessa tulee olla tasaraha. Kerkesimme innoissamme syöttämään automaattiin rahaa siinä toivossa, että saisimme setelirahan vaihdossa, mutta koneen syötyä rahamme löi kuski liput käteen ja sanoi, ”ettei sieltä saa vaihtorahaa, sori”. Menetys ei ollut kuitenkaan suuri, joten se ei menoa haitannut. Oli hienoa huomata, että suuressa kaupungissa toimii niinkin hyvin julkinen liikenne ja vielä edullisesti. Päivä kului erilaisia kauppoja kierrellessä ja keskustaa tutkiessa. Tuli tuttu olo kun muiden kauppojen joukossa oli jotain tuttuakin, H & M. Samat tuotteet kuin kotonakin, mutta eurohinnat käännettynä käytännössä suoraan dollareiksi, eli siis halpaa. Niin ja jos joku ei tiedä, Yhdysvalloissa hintaan lisätään yleensä vielä myyntivero, eli lapussa oleva hinta ei välttämättä ole se, minkä tuotteesta joutuu maksamaan. Kyse on kuitenkin vain muutamasta prosentista, mutta se saattaa silti yllättää. Onneksi Oregonissa tätä veroa ei kuitenkaan ole, joten jos pitää shoppailusta, on Oregon ja varsinkin Portland ihan varteenotettava vaihtoehto.

Pitkän keskustan tutkimisen jälkeen päivämme ei suinkaan päättynyt, vaan me olimme porukalla matkalla jalkapallopeliin. Emme ole suuria jalkapallon ystäviä, mutta tähän meidät puhuttiin ympäri, sillä perusteella, että olisi hölmöä ajaa useita satoja maileja vieraspeliin, jos ei ole nähnyt kotipeliä. Jalkapallo on yllättävän iso asia ainakin Portlandissa, sillä otteluun mentäessä jopa poliisi kommentoi olevansa kateellinen, kun pääsemme peliin ja iso peli olikin tiedossa. Portland Timbers pelasi Los Angeles Galaxya vastaan, mikä on liigan paras joukkue ja jolla ei ole tappiota 14 otteluun. Lisäksi joukkeessa pelaa niinkin tuntematon pelaaja kuin David Beckham.

Ottelu oli meille molemmille ensimmäinen livenä koettu jalkapallo-ottelu ja täytyy sanoa, että kokemus oli todellakin positiivinen. Tunnelma oli katossa koko ottelun ajan. Meille annettiin monisteet, josta saatoimme seurata kannatuslauluja ja laulaa mukana koko ottelun kestäneen yhteislaulusession kappaleita. Meidän katsomossa kukaan ei istunut, vaan kaikki seisoivat ja olivat lähes hurmoshenkisesti mukana ottelussa. Beckhamille buuattiin vakuuttavasti, eikä mies saanutkaan mitään aikaiseksi kentällä. Tuomarin vihellettyä pilliin oli meteli ja riemu katsomoissa jotain aivan uskomatonta. Portlandin joukkue voitti liigaykkösen komeasti luvuin 3-0 ja meno oli sen mukaista. Voittojuhliinhan siitä oli sitten pakko lähteä. Loppuilta kuluikin laitakaupungin kuppiloissa tutustuen jenkkilän omituisiin baarituotteisiin kuten jellyshotteihin, missä alkoholia on sekoitettu hyytelön sekaan ja hyytelö nautitaan lusikalla pieninä shottiannoksina.

Portland oli kuitenkin kaikesta hurmiosta huolimatta jätettävä taakse ja suunnattava toista jalkapallo-otteluamme kohti, eli San Josea. Saimme automatkalle mukaamme Cassyn, joten ei tarvinnut ihan kahdestaan ajaa pitkää matkaa takaisin San Franciscon alueelle. Edelliskerrasta viisaampina tajusimme jakaa ajomatkan kahteen osaan ja samalla pääsimme testaamaan isompaa roadtrippiämme varten ostamamme teltan. Ajoimme hiukan pidemmän reitin kautta, sillä kävimme tarkastamassa Keski-Oregonissa sijaitsevan Redmondin (ja vierailemassa Cassyn äidin luona) sekä Oregonin kuivemmat aavikkomaisemat. Leffabongailu jatkui, sillä ajoimme paikkojen ohi, missä oli kuvattu aikoinaan Postman-elokuvaa.

Yö vietettiin Crater Lake -kansallispuistossa, pienen joen vieressä. Lähistöllä oli myös nähtävää, sillä luonto oli muokannut laavavirroillaan maanalaisen joen, joka kulki laavakanavia pitkin. Samalla bongasimme myös pienen käärmeen ja peuran. Hyvin nukutun yön jälkeen totesimme teltan olevan pätevä ja riittävän suuri kolmelle, joten tulemme todennäköisesti tutustumaan leireily elämään jatkossakin. Yksi yö hyvin alkeellisessa leirinnässä kustansi vain US $ 10 / auto, joten edullista yöpyminen tulee todennäköisesti olemaan muuallakin, pysyypähän budjettikin asetetuissa rajoissa.

Kalifornian puolelle päästyämme kahden päivän roadtrippimme huipentui Redwood-kansallispuistoon, jossa kasvaa maailman korkeimpia puita. Pääsimme US $ 5 maksusta ajamaan jopa yhden puun läpi laiva-autollamme! Uskomattoman upeaa metsää ja puut ovat kansallispuistossa tosiaan vähän eri luokkaa kun kotimaiset männyt. Toinen uusi ja odotettu kokemus oli perinteisessä amerikkalaistyylisessä dinerissa käyminen. Talon erikoisuus olisi ollut Tsunami-purilainen, johon liittyi myös kilpailu. Jos kykenet syömään viiden pihvin purilaisen lisukkeineen ja tupla-annoksen ranskalaisia sekä leivitettyjä jalopenoja vähän alle 14 minuutin, oli ateria ilmainen. Emme kuitenkaan osallistuneet kisaan, sillä jo pelkkä ajatus rasva-aterian äkillisestä ahtamisesta aiheutti puistatuksia. Viisi ihmistä on kuitenkin kisasta selvinnyt voittajina, yrittäjien määrää voidaan vain arvailla.

Seuraava yö vietettiin taas teltassa, tällä kertaa omakotitalon takapihalla. Olimme Berkeleyssä, San Franciscon itäpuolella, kasaamassa porukkaa seuraavan päivän jalkapallopeliin. San Joseen päästyämme saimme tapaamispaikkana olleesta urheiluravintolasta osittaisen poliisisaattueenkin! Onhan 200 vihreisiin pukeutuneen ihmisen liikkuva laulukuoro toki sen arvoinen. Meitä varoiteltiin, että paikallisen joukkueen fanit voivat olla vihamielisiä ja viedä vierasjoukkueen fanitavaroita ja olla aggressiivisia, mutta emme onneksi mitään sellaista joutuneet kokemaan. Kaikkeen oli kuitenkin varauduttu ja turvajärjestelyt olivat yllättävän suuret, sillä Timbers-kannattajat jopa istutettiin mahdollisimman kauas kotijoukkueen kannattajista. Edellisessä ottelussa tutuksi tulleita lauluja toisteltiin, jopa niinkin äänekkäästi, että 200 ihmistä piti enemmän meteliä kuin koko muu areena yhteensä. Sääli, että huutosakkimme ei kyennyt siivittämään Portland Timbersin kuin tasapeliin, mutta meille tuli taas arvokas kokemus. Harvoin pääsee kokemaan jalkapallo huumaa katsomossa rummuttajan vieressä ja marssimaan jonossa vieraassa kaupungissa, täysin vieraiden ihmisten kanssa poliisin pysäyttäessä liikenteen jalkapallofanien vuoksi. WE ARE THE TIMBERS ARMY!