District of Columbia, (Maryland), Pennsylvania, (New Jersey), New York

Päivä 29

Koko yön yllättäen satoi. Aamusta sää näytti epävakaiselta, mutta suuntasimme kaikesta huolimatta metrolla tutustumaan USAn pääkaupunkiin. Ensimmäinen vierailukohde oli Air and Space Museum, missä esitellään laajasti (lähinnä Amerikan) ilmailu- ja avaruusmatkailuhistoriaa. Air and Space Museum kuuluu 18 muun museon, sekä yhden eläintarhan, ohella Smithsonian instituuttiin, mikä on aikanaan perustettu brittiläisen tiedemiehen, James Smithsonin, jättämällä perinnöllä. Hän halusi, että rahalla perustetaan Washingtoniin ihmisten tietämystä lisääviä keskuksia ja niiden tulee myös olla ilmaisia. Museot toimivat lähinnä lahjoituksilla ja USAn hallitus kamppailee jatkuvasti museoiden korkeiden ylläpitokustannusten ja Smithsonin testamenttitoiveen välillä. Suurin osa museoista sijaitsee National Mall -alueella, eli aivan Washington DC:n keskustassa.

Museossa vierähti useampi tunti ihmetellessä kaikenlaisia aluksia ja koneita aina DaVincin lentohärvelisuunnitelmista USAn lentosukkuloihin ja venäläiseen Sputnik-satelliittiin. Näyttelyissä on välineistöä muun muassa USAn armeijalta ja laivastolta, ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, koreansodasta ja avaruustutkimusmatkoilta. Air and Space -museossa on maailman laajin kokoelma lentokoneita ja avaruusaluksia.

Museon jälkeen suuntasimme Capitol buildingille, eli samantyyppiselle osavaltion hallintorakennukselle, kuin missä vierailimme Austinissa, Texasissa. Tällä kertaa emme kuitenkaan menneet sisälle asti, vaan tyydyimme kuvaamaan rakennusta ulkoapäin – vesisateessa, totta kai. Paikoittain kaupungilla näki painavia hiekkasäkkejä, joita oli kerätty viemäreiden ympärille. Liekö jäänteitä reilu viikko sitten Yhdysvaltojen itärannikkoa koetelleesta Irene-hurrikaanista vai vain normaali varatoimenpide rankkasateita vastaan.

Capitol buildingin jälkeen päätimme käydä National Archives -rakennuksessa, missä kiersimme läpi ”What’s cooking, Uncle Sam?” –näyttelyn, joka kertoo hallituksen vaikutuksesta amerikkalaisten ruokavalioon. Lisäksi kävimme katsomassa rakennuksessa esillä olevia alkuperäisiä kopioita USAn itsenäisyysjulistuksesta (Declaration of Independence), perustuslaista (Constitution) sekä USAn perustuslain kymmenestä ensimmäisestä lisäpykälästä (Bill of Rights). 

National Archivesin jälkeen kävelimme Valkoiselle talolle, mutta tyydyimme kuvaamaan taloa suhteellisen kaukaa aidan takaa, koska jostain syystä ei tullut kutsua peremmälle. Matkalla seuraavaan leffabongauspisteeseen, Lincoln-monumentille (siellä Forrest Gump piti kuuluisan puheensa), kävelimme Washington monumentin ohi, mikä on korkea obeliskin mallinen rakennelma keskellä puistoaluetta. Kävimme myös toisen maailmansodan muistomerkillä, mutta harmiksemme muistomerkin ja Lincoln-monumentin välinen ”heijastus”allas oli suljettu kunnostustöiden vuoksi, joten emme saaneet otettua heijastekuvia lainkaan. Lincoln-monumentilta jatkoimme matkaa vietnaminsodan veteraanien muistomerkin ja Martin Luther King Jr:n muistomerkin kautta Jefferson-monumentille, joka Lincoln-monumentin tavoin on suuri koristeellinen rakennus, jonka sisällä on entisen presidentin patsas. Jefferson—monumentilla näimme, kuinka Valkoisen talon helikopteri lenteli edestakaisin useampaan otteeseen. Liekö itse Obama ollut kyydissä? 

Päivän aikana tuli käveltyä reilu 10 kilometriä, vaikka tutustuimmekin Washingtoniin suhteellisen pienellä alueella. Keskusta-alueella on paljon toimistorakennuksia sekä hallinnollisia rakennuksia, mutta keskusta ei silti ole tylsän ”business”, vaan siellä on runsaasti nähtävää. Washington ei ole yhtä rento kuin esimerkiksi San Francisco tai New York, mutta sinne menisi silti mielellään uudestaan jo pelkästään ilmaisten museoiden vuoksi, joista ei ollut aikaa tutustua kuin yhteen.

Matkalla takaisin hostellille olimme väsyneitä, mutta hetken jaksoi silti iloita, kun saimme uuden kolikon quarter-kokoelmaan. Hostellilla päänvaivaa aiheutti jännittävä sotilaskämppis, joka edellisenä iltana huudatti tietokoneelta nyrkkeilymatsia, vaikka muut yrittivät nukkua (eikä hän itse edes ollut koneella) ja tänään hän oli meidän kaupunkikierroksen aikana päättänyt piilottaa Antin ruokapussin. Kyllä ihmetytti minne pullat oli päivän aikana hävinnyt, kunnes herra kertoi jemmanneensa ne patjansa alle. Pitkän päivän jälkeisessä väsymystilassa suunnatonta hupia aiheutti myös se, että Antti oli innoissaan Nashvillessa varannut netin kautta itselleen lipun amerikkalaisen jalkapallon kauden avausotteluun New Yorkissa ja oli todella iloinen kun oli saanut lipun vielä hullun halvalla (n. $ 50). Tänään hänelle kuitenkin selvisi, että lippu olikin vain parkkilippu (ei siis oikeuta lainkaan menemään itse peliin), eikä meille siinä vaiheessa matkaa ole enää edes autoa käytössä. Että sillä lailla.

Päivä 30

Aamulla pakkailuiden jälkeen kirjauduimme ulos hostellilta. Tällä kertaa Antin tietokoneensuojus hävisi mystisesti, kunnes selvisi, että samainen jännittävä kämppis oli vohkinut sen. Selvittelyjen jälkeen se saatiin kuitenkin takaisin ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Päivän ensimmäinen etappi oli jälleen ilmailumuseo (Steven F. Udvar-Hazy Center), johon pojat kävivät tutustumassa. Museo sijaitsee Virginian osavaltion puolella, Washingtonin Dulles-lentokentän lähellä. Museo on jatke kaupungin keskustassa sijaitsevalle Smithsonian instituutin museolle ja siellä on esillä suuri määrä kalustoa, jota ei ole mahdollista saada esille keskustan museon tiloissa. Suurin suosikki museossa taisi olla Blackbird (Lockheed SR-71), yhdysvaltalainen tiedustelulentokone ja samalla yksi maailman nopeimmista lentokoneista. Museoon ei ole erillistä pääsymaksua, mutta parkkimaksu alueelle on $ 15. 

Loppupäivä kuluikin sitten järjettömässä vesisateessa matkustettaessa. Ajoimme DC:stä Marylandin osavaltion kautta Pennsylvaniaan ja karttaa katsellessa alkoi kieltämättä tulla hiukan haikea olo, sillä meidät erotti New Yorkin osavaltiosta enää vain New Jersey. Pennsylvaniassa ajoimme Gettysburgin kylään ja löysimme sieltä pienen etsinnän jälkeen huokeahintaisen motellin, johon pääsimme sateelta suojaan mukavasti ennen pimeän tuloa.

Päivä 31

Aamu alkoi jälleen vesisateessa, mutta siihenhän nyt oltiin tässä vaiheessa jo totuttu. New Orleansista lähtömme jälkeen kuulimme radiosta, että Meksikonlahdelta on suuntaamassa pohjoista kohden massiivinen rankkasadealue ja sen olemme kyllä saaneet huomata myös käytännössä. 

Gettysburgissa tarkoituksena oli tutustua Gettysburgin taisteluun, Yhdysvaltojen sisällissodassa vuonna 1863 käytyyn kolmipäiväiseen, sisällissodan verisimpään taisteluun, jota usein kutsutaan sodan käännekohdaksi. Gettysburg History Centerissä on esillä taistelua kuvaava USAn suurin sotapienoismalli, jota pääsee katsomaan pientä ($ 5,50) maksua vastaan ja samalla saa kuunnella valoin ja äänitehostein buustatun esityksen sodan taustoista ja kulusta. Esityksen jälkeen, ja sateen edelleen jatkuessa, päätimme kiertää autolla taistelukenttiä esittelevän kierroksen. Opasteet olivat hyvin kunnossa ja sopivin väliajoin tien varressa oli infokylttejä, joista olisi saanut lisätietoa sodasta. Sade hieman kuitenkin lannisti pysähtelyintoamme. Kiipesimme kuitenkin näköalatorniin, josta olisi varmasti selkeällä säällä ollut hienot maisemat peltojen yli, mutta tällä kertaa oli tyytyminen suhteellisen sumuisiin kuviin.­­­­­­­­­­

Gettysburgista matka jatkui kohti väkimäärältään USAn viidenneksi suurinta kaupunkia, Philadelphiaa. Matkan aikana sattui pienoinen ihme – sade lakkasi. Sadetta oli tullut Nashvillestä asti käytännössä jatkuvasti yötä päivää, eli kuutisen päivää. Radiossa varoiteltiin jatkuvasti suurista tulva-alueista ja kehotettiin suosimaan vaihtoehtoisia reittejä. Alkoi hieman jännittää, kun tarkoituksena oli ylittää Columbian kaupungin kohdalla eräs joki, jonka rannat ovat vissiin tulvineet aika pahasti. Joen ylitys sujui lopulta aivan normaalisti, mutta vesi oli kyllä huomattavan korkealla, sillä veden saarekkeissa kasvavista puista oli näkyvissä vain latvat. Ennen joen ylitystä, Yorkin kaupungissa, satuimme huomaamaan tien varressa suunnattomat Harley Davidson –tehtaan kyltit ja päätimme mennä katsomaan. Harmiksemme viimeinen ohjattu kierros tehtaalle oli lähtenyt noin tuntia aiemmin, mutta pääsimme kuitenkin katsomaan ja koeistumaan muutamia pyörämalleja näyttelytilassa sekä tietysti, jällen kerran, vierailemaan matkamuistomyymälässä.

Seuraavana pysähdyspaikkana ennen Philadelphiaa oli Lancasterin kylä, jossa halusimme käydä vakoilemassa amissien elämää. Yhdysvaltojen suurin amishpopulaatio asuu juuri Pennsylvaniassa, joten Lancasterissakaan ei voi välttyä niiden näkemiseltä. Amissit ovat kristittyjä, joiden oppiin kuuluu Raamatun tekstien kirjaimellinen noudattaminen ja jotka suosivat yksinkertaista elämää ilman mitään modernin maailman mukavuuksia. Yleensä amissit elävät ilman sähköä, kulkevat hevosvetoisilla kärryillä, käyvät omaa koulua ja pukeutuvat erittäin perinteisesti. Naiset käyttävät hameita, essuja ja huiveja ja miehet puolestaan pukeutuvat suoriin housuihin, henkseleihin ja puvuntakkiin. Suurin osa amisseista periytyy sveitsiläisistä ja amissien keskuudessa puhutaankin englannin lisäksi myös pennsylvaniansaksaa.

Ajelimme Lancasterissa ympäriinsä ja halusimme nähdä autenttista amish-asutusta. Hevosvetoisia mustia vaunuja tuli tuon tuosta vastaan sekä paljasjalkaisia amish-lapsia, jotka polkupyörän sijaan kulkivat puisilla potkulaudoilla. Tien varsissa oli perinteisten liikennemerkkien seassa myös vankkurivaroitusmerkkejä, jotka aiheuttivat alkuun hilpeyttä. Amissit elävät usein maaseudulla, erillään kaupunkien mukavuuksista. Joillain asuinalueilla asui kuitenkin myös amish-perheitä, sillä silloin tällöin näimme autosta, kun omakotitalojen autotalleissa pilkahteli fordien sijaan vankkurit. Vaikka Lancasterissa voi nähdä paljon aitoa amish-kulttuuria, on siellä myös havaittu turismin tuomat mahdollisuudet ja perustettu esimerkiksi amish-kylä, johon on rakennettu ”autenttinen” amish-asuinympäristö, johon pääsee tutustumaan pääsymaksua vastaan.

Amish-kulttuurin lisäksi löysimme Lancasterista ihanan antiikki-/romuliikkeen erästä vanhasta navettarakennuksesta. Liikkeestä olisi voinut haalia mukaansa vaikka mitä, mutta koska laukut tässä vaiheessa meinaavat jo muutenkin ratketa liitoksistaan, oli tyytyminen yhteen pieneen vanhaan matkalaukkuun ja taisi Antti löytää mukaansa jälleen yhden vanhan rekkarikilven.

Ennen auringonlaskua lähdimme ajelemaan kohti Philadelphiaa onnellisina onnistuneesta päivästä. Philadelphiaan saavuimme vasta pimeän laskeuduttua ja yöpaikan etsintä meinasi aiheuttaa päänvaivaa, kun kuljettajaakin alkoi (ensimmäistä kertaa tällä matkalla) väsyttää kesken ajon. Onneksi olimme siinä vaiheessa jo lähellä määränpäätä ja päätimme jäädä hieman korkeasta hinnasta huolimatta yöksi laitakaupungilta löytämäämme motelliin.

päivä 32

Aamu alkoi aamupalalla ja pyykinpesulla, minkä jälkeen suuntasimme autolla kohti keskustaa. Navigaattorin suotuisalla avustuksella pääsimme keskustaan ja parkkipaikka löytyi Philadelphian vierailukeskuksen parkkihallista. Vierailukeskuksesta kävimme heti alkuun hakemassa liput Independence Hall –kierrokselle. Kierrokset ovat ilmaisia, mutta niille päästetään vain tietty määrä ihmisiä päivässä lippuja vastaan. Kierroksen alkua odotellessa kävimme katsomassa Liberty Belliä, jolle pääsy on myös ilmainen. Kelloa käytettiin sen alkuaikoina kutsumaan lainlaatijat koolle sekä ilmoittamaan kansalaisille julkisista kokoontumisista tai tiedoksiantotilaisuuksista. Kello on aikanaan haljennut 1750-luvulla, mutta sitä on paikkailtu ja se on edelleen nähtävissä yhtenä kappaleena. Kellon kunniallisin tehtävä on ollut soida Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen yhteydessä heinäkuussa 1776.

Liberty Belliltä suuntasimme Independence Hall –kierrokselle, missä hyvin persoonallisella tyylillä puhuva opas esitteli meille rakennuksen tiloja ja historiaa reilun puolen tunnin ajan. 1700-luvun alkupuoliskolla rakennettu rakennus on listattu myös Unescon maailmanperintöluetteloon. Independence Hallissa hyväksyttiin 4. heinäkuuta 1776 Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja myöhemmin siellä kirjoitettiin myös Yhdysvaltojen perustuslaki. 

Kierroksen jälkeen kävelimme Philadelphian kaupungintalolle ja muutaman ulkokuvan jälkeen kävelimme tien toisella puolella seisovalle LOVE-patsaalle, joka on varmasti joillekin tuttu. Itsekään emme aiemmin tienneet, että kyseinen patsas sijaitsee juuri Philadelphiassa, vaikka se olikin tutunnäköinen. Patsaan vieressä mylläävän suihkulähteen vesi värjätään usein eri väreillä erilaisten tapahtumien kunniaksi. Tällä kertaa vesi oli kirkkaan vihreää Philadelphian Eagles –jenkkifutisjoukkueen avausottelun kunniaksi. 

Patsasvierailun jälkeen kävimme syömässä ja suuntasimme takaisin autolle. Ennen roadtripin viimeistä ajopätkää pojat kävivät vielä katsomassa Rocky Balboa –patsasta Philadephian taidemuseon luona. Pienen harhailun, ja lopulta navigaattorin avulla, selvisimme ulos kaupungista ja viimeinen etappi kohti New Yorkia alkoi. Matkalla piti New Jerseyssä maksaa yksi tietulli (alle $ 4) sekä New Yorkissa yksi siltatulli ($ 8). Ajoimme ensin JFK:n lentokentälle, koska seuraavana päivänä piti palauttaa auto ja halusimme, että reitti on selvillä, ettei aamulla tarvitse panikoida. Meillä ei ollut täksi yöksi vielä New Yorkissa hostellivarausta, koska alun perin oli tarkoitus saapua New Yorkiin vasta seuraavan aamuna, mutta koska auto piti palauttaa jo puoli kymmeneltä aamulla, päätimme tulla kaupunkiin jo aiemmin. Ajattelimme, että olisi fiksua etsiä majapaikka tulevan hostellimme läheltä ja löysimmekin majoituksen Queensin kaupunginosasta, tien toiselta puolelta hostelliltamme katsottuna. Illalla tyhjensimme myös autosta kaiken haalimamme omaisuuden hotellihuoneeseen (henkilökunta varmasti hieman mietti, josko meistä pääsee enää koskaan eroon) ja siivosimme auton, ettei aamulla tarvitse enää miettiä. Osan tavaroista, kuten makuupussit, -alustat ja joitain muoviastioita jätimme tienvarteen muiden vietäväksi.  Tähän loppui myös roadtrip. 7643 mailia (12,298 kilometriä), 20 osavaltiota (osa vain hetkellisesti kylläkin) ja satoja upeita kokemuksia rikkaampana oli mahtavaa, mutta myös erittäin haikeaa käydä nukkumaan luksukselta tuntuvan leveälle ja pehmeälle sängylle pitkän päivän jälkeen.

Tennessee, (Mississippi, Alabama), Kentucky, Virginia, (West Virginia), DC

Päivä 23

Rock ’n ’Roll, se oli ehdottomasti päivän sana. Aloitimme päivämme astumalla pyhälle maalle: Gracelandin pihalle, rock-musiikin kuninkaan, Elviksen, pihamaalle. Meillä oli edessä reissumme toinen Audiotour, joka kuljettaisi meidät läpi kartanon (lukuun ottamatta yläkertaa) ja piharakennusten, tarinoiden ja faktojen kera. Kerrottakoon, että talo oli hiukan pienempi, mitä olisi voinut olettaa mutta kuitenkin sen sisään mahtui paljon nähtävää. Osa huoneista ei varmasti ole ollut kovin perinteisiä aikanaan, kuten esimerkiksi uutis/baarihuone isolla sohvalla ja kolmella televisiolla, jotta Elvis voisi seurata maailman tapahtumia yhtä hyvin kuin Yhdysvaltain presidentti. Alkuperäinen keittiö oli myös mahtava aikamatka 70-luvulle, vaikka sinne(kään) huoneeseen ei varsinaisesti päässyt sisälle. Tiukasti rajattu alue mahdollisti monessa paikkaa vain kurkistusmahdollisuuden, mutta toisaalta se on aivan ymmärrettävää ja jos oikein antaa mielikuvituksen lentää, eivät rajaköydet ole este hienoille kokemuksille.

Kartanon lisäksi kierros vei meidät palkintotaloon, missä oli järkyttävän paljon kulta- ja platinalevyjä Elviksen uran vaiheista. Kyllä kuningas on ollut kuningas, sillä ei sellaista määrää jalometallilevyjä saa hankittua ellei oikeasti ole karismaa ja taitoa tehdä jotain, mikä myöhemmin mullistaa koko maailman. Samassa talossa oli myös hienosti erilaisin näyteikkunoin esitetty Elviksen ura alkuajoista elokuvien kautta viime hetkiin, mikä auttoi oikeasti ymmärtämään Elviksen uran suuruuden. Emme olleet suuria Elvis-faneja ennen kierrosta, mutta kyllä herraa täytyy Graceland-kierroksen jälkeen kunnioittaa.

Kolmas rakennus pihapiirissä, hevosaitauksien vieressä oli Elviksen Squash-halli. Paikkana se oli sikäli merkittävä, että siellä kuningas soitti viimeisenä aamunaan kavereiden kanssa musiikkia. Squash-kenttää rakennuksessa ei kuitenkaan enää ollut, vaan tilat oli varattu Elviksen stadion-uran kunnioitukselle. Nähtävillä oli kuuluisia kokovartalohaalareita ja pätkiä keikoista. Korkeita seiniä koristi –yllätys yllätys- kansainvälisen ja kotimaan menestyksen kulta- ja platinalevyjä ja samalla audiokierros päättyy siihen, kuinka pitkäaikainen lääkeriippuvuus ja moni muu tekijä aiheuttivat Elviksen kuoleman. Viimeinen pysähdys kierroksella oli luonnollisesti Elviksen ja hänen perheenjäsenten haudat ja viimeistään tässä vaiheessa kierrosta joutui hiljenemään.

Hintaa meidän kiertämällä premium-kierroksella oli $ 35 ja vaikka hinta saattaa kuulostaa vähän suolaiselta, oli se ehdottomasti hieno ja hintansa arvoinen kokemus. Vaikka kierros päättyykin takaisin keskukseen, mistä lippuja saa ostettua, voi omatoimisesti käydä vielä kiertämässä muutaman paikan, joista paras oli Elviksen automuseo. Läheisyydestä löytyi myös kaksi Elviksen lentokonetta ja muutama erillinen esittely erinäisistä aiheista (-68 paluukeikka special, tyylinäyttely ja medianäyttely). Sanomattakin on selvää, että matkamuistomyymälöitä on riittävästi ja tavaraa on pinneistä kokovartalohaalarikopioihin, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin, mikäli haluaa rahaansa sijoittaa krääsään tai jopa taiteeseen. Niin ja lähistöltä löytyy muuten myös Lonely street ja sen päässä on Heartbreak Hotel, joka on varmasti tosifanin valinta majoitukseen teltan sijasta.

Musiikkihistorian opiskelu ei suinkaan päättynyt tähän, nimittäin lippurakennukselta lähtee ilmainen bussi ehkä jopa legendaariselle Sun Studiolle – Rock ’n Rollin syntypaikkaan. Ostimme lippumme samalla Graceland-lippujen kanssa, jolloin saimme vielä muutaman dollarin alennuksen Sun Studion kierrokselle, jolloin hintaa jäi $ 11 / henkilö. Sun Studio sopi päivän ohjelmaan hienosti, sillä tietämättömille tiedoksi: Elvis levytti ensimmäisen levynsä kyseisessä studiossa! Niin teki myös moni muukin rock ’n ’roll -pioneeri, kuten esimerkiksi Jerry Lee Lewis, Johnny Cash ja Roy Orbison.

Kierros kestää noin tunnin ja koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee studion syntyä, historiaa ja esiintyjiä ja näytillä on nimille kasvoja ja ajan äänityslaitteistoa. Toisessa osassa siirrytään itse studioon, joka on hyvin pitkälti alkuperäiskunnossa jopa katon akustiikkatiilien osalta. Historian havinaa on kuultavissa, kuten myös studiossa äänittäneiden musiikkia. Kappaleiden välissä kierroksen oppaat kertovat studion tarinan sekä myös artistien toimintaa erittäin elävästi ja saavat jopa vieraat laulamaan yhdessä Johnny Cashia. Tunnelma oli hyvä ja tarinat vielä parempia, mitkä yhdessä aiheuttivat sen, että matkamuistoilta ei voitu välttyä. Sun Studiolla kannattaa käydä, mikäli Memphisin suunnilla aikoo liikkua.

Jatkoimme iltaamme kävelemällä Sun Studiolta Memphisin menokadulle: Beale streetille. Matkaa oli jokunen kortteli, mutta matkamuistoja fiilistellen kävelymatka tuntui lyhyemmältä. Perillä meitä odotti vielä hiljainen ravintolakatu. Meille kerrottiin Stanin bluesgalleriassa Clarksdalessa, että paikka oli paikallinen Bourbon Street, joten tiesimmekin vähän mitä odottaa. Ilta oli kuitenkin vasta nuori eikä kadun kaikki neonvalot olleet vielä syttyneet, joten päätimme tappaa aikaa käymällä Missisipin rannalla ja syömässä ravintolassa, josta mainoksen mukaan sai kaupungin parhaat ribsit.

Vatsat täynnä salaattia, grillattua porsaankylkeä ja kalaa oli loistava hetki kiertää muutamat matkamuistomyymälät ja käydä olusilla eräässä ravintolassa, jossa piti olla elävää musiikkia. Artistit olivat kuitenkin lähes tunnin myöhässä, joten kauaa emme kerenneet kuunnella ennen kuin vaihdoimme ravintolaa elokuvastakin tuttuun Coyote Uglyyn. Eihän se ihan sama paikka ollut (alkuperäinen Coyte Ugly sijaitsee New Yorkissa), mutta ravintola houkuttelee siis asiakkaitaan niin, että ravintolan tarjoilijatyttäret tanssivat baaritiskillä monesti miespuolisiin asiakkaisiin vetoavalla tavalla ja myyvät erikoispaukkuja kovaan hintaan hurmioituneille miehille. Päivä oli kuitenkin torstai, eikä meno todellakaan ollut villiä, vaan lähinnä huvittavaa. Emme päässeet pelaamaan edes biljardia, mikä olisi tehnyt visiitistämme vähän miellyttävämmän, joten jatkoimme pian matkaa taksilla kohti Gracelandia ja telttamme mukavia retkipatjoja.

Päivä 24

Päivä alkoi kuumana ja Antti pulahtikin välittömästi altaaseen. Me lähdimme vielä Elvistelemään lähimpiin matkamuistomyymälöihin. Voitte vain kuvitella mitä kaikkea sieltä voisi fanille löytääkään ja vaikka krääsäähän suurin osa niistä oli, olisi sieltä oikeaa tosifani-tavaraa hurjaan hintaan irronnut. Miten olisi kotiin legendaarinen esiintymishaalarijäljennös tai käsityönä tehty nahkainen kitarasuojus koristeluineen? Hinnat näissä esimerkkitavaroissa liikkui kyllä jo useamman tuhannen dollarin luokissa, mutta jos on fani, niin eihän se hinta ole mikään este. Me tyydyimme krääsätavaraan ja ostokset tehtiin Elviksen tyylillä – ”Taking Care of Business in a flash”.

Elviksellä jatkettiin ja jätimme Gracelandin ja Heartbreak Hotellin taaksemme jatkaessamme matkaamme pois Memphisistä pitkin Elvis Presley bulevardia. Meille ei riittänyt, että leirinnässä soi Elviksen radiokanava, missä tuli vain ja ainoastaan itse kuninkaan musiikkia, eikä se, että näimme Elviksen autoja, talon ja satoja kultalevyjä, vaan otimme rohkeasti kohteeksi Mississipin Tupelo-nimisen kylän ja Elviksen synnyinkodin.

Elviksen synnyinkotihan oli jo meille lähes tuttu, sillä Gracelandissa oli pienoismalli kyseisestä rakennuksesta. Talo ei todellakaan ollut kovin suuri, vain yhden huoneen kokoinen mökki, emmekä tahtoneet lopulta mennä edes sisään, sillä maksaahan siitä olisi täytynyt. Päätimme ottaa vain muutamat kuvat ympäristöstä ja 13-vuotiaan Elviksen näköispatsaasta ja täytyy sanoa, etteivät iän myötä paljoa kasvonpiirteet kuninkaalla muuttuneet. Tupelossa olisi myös ollut suuri automuseo, mutta valitettavasti edessä oli pitkä ajopäivä, eikä ylimääräistä aikaa juurikaan ollut muihin kuin suunniteltuihin kohteisiin.

Tupelon jälkeen vaihdoimme isot maantiet taas vähän pienempiin. Ajelimme hyvän tovin Natchez trace parkwaytä pitkin, kunnes tietoisesti lähdimme etsimään jostain leiriytymispaikkaa. Puistotietä olisi päässyt kyllä perille seuraavaan kohteeseemme, Nashvilleen, mutta yksi yö oli vietettävä vielä taivasalla ennen hostellia. Natchez t. p.  oli maisemiltaan todella vehreää ja ihastelimme tietä ympäröivää puistomaista luontoa ja matkamme varrelle osui myös pysähdyspaikka, josta saattoi katsella intiaanien hautakumpuja. Pätkä puistotietä piristää kummasti isojen Interstatejen jälkeen. Oli yllättävän mukava ajopäivä, vaikka käytiinkin kolmessa osavaltiossa, Alabamassa tosin vain yhden biisin verran. Ei liene vaikea päätellä mikä Lynyrd Skynyrdin kappale on kyseessä.

Saavuimme pieneen Collinwood-nimiseen kylään, jonka inforakennuksesta oli tarkoitus etsiä tietä lähistön leirintäalueista. Kello oli suunnilleen viisi ja rakennuksen työntekijä oli jo lukitsemassa ovia, mutta laskikin meidät ystävällisesti sisään todeten, ettei hänellä ole oikeastaan edes kiire. Niitä näitä jutellessa nappasimme muutaman esitteen alueen nähtävyyksistä ja painoimme nastat seinään maailman kartalle. Suomessa ei ollut kuin yksi nasta, nyt sinne tuli kolme lisää. Lisäksi meitä pyydettiin kirjoittamaan vieraskirjaan tietoja, jotka päätyisivät vierailijatilastoina paikalliseen lehteen. Saattoi hyvinkin olla, että Suomi oli viikon paras vierailijamaa.

Esitteiden avulla saimme selkeytettyä hiukan seuraavan päivän suunnitelmaamme: ennen Nashvilleä käymme vielä aamutuimaan tutustumassa Jack Daniels nimisen herran tuotoksiin. Sitä ennen majoituimme toisen tutun kuuloisen herran tiluksille. Pystytimme nimittäin telttamme Davy Crockettin mukaan nimetylle puistoalueelle. Miehestä emme sillä hetkellä hirveästi tienneet laulun lisäksi, mutta tutkittuamme asiaa tarkemmin, Davy oli 1800-luvun alkupuolella tunnettu kansansankari. Mies kerkesi elämänsä aikana olemaan uudisraivaaja, intiaanien puolella oleva poliitikko ja sotilas, joten ei ihme että hänestä on tehty useita elokuvia ja lauluja.

Olimme kuitenkin unohtaneet, että kyseinen viikonloppu oli työläisten vapaapäivä (Labour day, eli melkein sama kuin Suomen vappu, ei ihan yhtä riehakas) ja monelle koululaiselle viikonloppu oli viimeinen ennen koulun alkua. Käytännössä se siis tarkoitti sitä, että kaikki olivat asuntoautoineen ja -vaunuineen viettämässä perheineen ihanaa laatuaikaa jossain metsän keskellä ja moni paikoista oli täynnä. Niin oli meidän Davykin, mutta onneksemme leirin isännät totesivat meille ehkä reissun paksuimmalla aksentilla, että pääsisimme kuitenkin overflow campingiin, eli niitylle, jota ei oltu leikattu vähään aikaan. Onneksi olimme suhteellisen ajoissa liikenteessä, sillä saimme vielä hyvän paikan, ellei pientä epätasaisuutta oteta huomioon. Lisäksi niitty tarjosi illalla upean tulikärpässhown, mihin oli hieno lopettaa pimentyvä päivä. 

Päivä 25

Jätimme Lawrenceburgin leirinnän niin aikaisin taaksemme, ettei edes paikan saniteettitiloja keretty avaamaan ennen lähtöämme. Otimme suunnaksemme Lynchburgin ja Jack Danielsin tislaamon, mikä siis edelleen sijaitsi samalla paikalla, mistä kaikki oli alkanutkin vuonna 1886. Lynchburgin kylä on pieni (reilu 360 as.) ja lähes kaikista kylän perheista ainakin joku on töissä tislaamolla, joten voi sanoa että alkoholilla on suuri merkitys kylälle. Se näkyi myös kylän keskustassa, sillä siellä on useita matkamuistomyymälöitä mistä sai mitä tahansa, missä on kyseisen viskin logo tai nimi. Erikoisuuksista mainittakoon biljardipöytä mustalla Jack Daniels verkalla tai viskitynnyreistä tehdyt pöydät. Impalamme oli kuitenin jo tässä vaiheessa todella täynnä alati kasvavasta matkamuistojen määrästä, joten emme ottaneet edes yhtä tyhjää tynnyriä mukaan, mutta ehkä pienen tynnyrillisen verran kaikkea pienempää.

Emme ehkä olisi innostuneet ostamaan niin paljoa, ellei tislaamon kierros olisi ollut erittäin hyvä. Oppaaksemme saimme todella rennon miehen, joka osasi kertoa mielenkiintoisesti viskimerkin historian, tekotavan ja vaiheet sekä miksi Jack Daniels ei ole Bourbonia, vaan Tennesee Whiskyä. Kierroksen päätyttyä ja ennen kylille lähtöä, kenties maltaan tuoksusta huumaantuneena, päätimme ostaa viskipullonkin mukaan, vaikkei viski ehkä olekaan se suosikkijuoma. Kierroksen vuoksi voisi ehkä opetellakin, oli nimittäin sen verran positiivinen ja hienosti järjestetty kokemus – ja kaiken lisäksi ilmainen!

Viskikylästä jatkoimme matkaamme Nashvilleen, missä tavoitteenamme oli mennä katsomaan amerikkalaista jalkapalloa Antin innostamana. Ottelumme olisi collegesarjan avauspeli, joten saimme hetken seikkailla kampusalueella, etsiessämme lipputoimistoa ja parkkipaikkaa. Koulun alkaminen oli havaittavissa, sillä usean talon pihalla oli menossa suhteellisen hurjan näköiset opiskelijapirskeet. Parkkipaikkaa emme löytäneet, mutta jäimme ”lukemaan karttaa” kielletylle pysäköintialueelle, Antin juostessa lipputoimistoon hakemaan lippuja. Pian illan menot varmistuivatkin, vaikka etukäteen pelättiin lippujen loppuvan ennen meidän kaupunkiin saapumista ja jatkoimme matkaamme kohti hostellia.

Pelistä emme juurikaan ymmärtäneet, mutta Antin selostuksella saimme hiukan pallosta kiinni. Lajihan on uskomattoman suosittu Yhdysvalloissa ja jopa lukiolaisten pelit näytetään televisiosta. Meidän ottelu oli vielä astetta korkeammalla, joten puitteetkin olivat suhteellisen hulppeat. Kotijoukkueella oli usean kymmenen hengen marssisoittokunta ja ottelun jälkeen ilmoille ammuttiin enemmän ilotulitteita kuin keskiverto suomalaiskaupungissa uudenvuodenaattona. Lajista mitään tietämättömänä ei ottelusta saanut ehkä kaikkea irti ja laji tuntui hiukan hidastempoiselta, mutta kokemushan se oli sekin ja mikä tärkeintä, kotijoukkue voitti. Ottelun jälkeen haimme vielä reppumme läheisen puiston puskasta, niitä kun ei saanut viedä stadionille turvatarkastuksen läpi. Antti lähti jatkamaan voittojuhlia Nashvillen yöhön, me suuntasimme hostellille ukkosen lähestyessä kaupunkia.

Päivä 26

Nashvillen kokeminen jäi hiukan pinnalliseksi, koska jouduimme jättämään kaupungin jo yhden yön jälkeen. Jouduimme siis lisäämään Nashvillen ”paikat missä pitää käydä uudestaan” –listaan, joka alkaa olla jo huolestuttavan pitkä tässä vaiheessa matkaa. Roadtripkin alkaa olemaan lopuillaan, sillä alamme pikkuhiljaa lähestyä itärannikkoa. Maileja on kuitenkin vielä jäljellä, joten sinänsä huoli on turhaa, mutta ajatus matkan loppumisesta alkaa hirvittää. Vastahan me lähdimme. Joka tapauksessa otimme suunnaksemme jo Washington DC:n, vaikka muutaman päivän päästä siellä vasta olemmekin. Suunnitelmaa tälle pätkälle ei ole, vaan menemme fiilispohjalta kartalta mielenkiintoisuuksia etsien.

Ensimmäinen erikoisuus olisi ollut Kentuckyn puolella oleva Mammoth Caven kansallispuisto, jossa on siis Amerikan suurin luolasto. Valitettavasti sama Labour day –viikonloppu oli edelleen menossa ja paikka oli aivan tukossa. Jouduimme jopa parkkeeraamaan automme jonnekin niitylle/nurmikolle jonkin hotellin taakse. Kyseessä oli jälleen overflow-alue ja nyt alamme käsittää mitä termi tarkoittaa käytännössä: johonkin asiaan liittyvä, lähes luonnontilainen alue, jota ei muutoin kyseiseen käyttötarkoitukseen käytettäisi. Luoliin ei kuitenkaan ollut mitään asiaa, sillä ensinnäkään niihin ei saanut mennä ilman opasta eikä meillä ollut aikaa odottaa yli neljää tuntia, että pääsisimme kierrokselle. Luolistakin olisi saanut alennusta (puoleen hintaan) kansallispuistokortilla, mutta ehkä luolillakin tarvitsee käydä uudestaan. Täytyy vain valita päivämäärä, mikä ei ole kansallinen vapaapäivä.

Ajoimme siis muutaman mailin aivan turhaan, mutta sehän ei ole meidän reissussa mitään uutta. Lähistöllä oli kuitenkin yksi kylä, mistä löytyi muutama krääsäkauppa (lue: matkamuistomyymälä) ja mukaan tarttui innokkaimmalle ”enää en kyllä osta mitään” -sanojalle taas jotain pientä. Voimmekin siis jo mielessämme nähdä, että Antin uusi kämppä tulee todennäköisesti olemaan aika amerikkalaishenkinen. Samassa kylässä olisi myös ollut Yogi-karhun minigolfrata ja seikkailukeskus, jonka asfalttiparkkipaikallakin kasvoi heinää, mutta niihin ei valitettavasti meidän aika riittänyt.

Yhdysvaltojen 16. presidentin, Abraham Lincolnin, syntymäpaikka sattui myös matkan varrelle. Täytyy myöntää, että monesti emme ole nähneet ranskalaistyylistä, temppelimäistä rakennusta isoine tolppineen rakennettuna pienen hirsi mökin ympärille. Hauskinta asiassa oli kuitenkin ehkä se, että mökki ei välttämättä ollut edes todellinen syntymäpaikka. Vähän sinnepäin siis, mutta asialliselle ihmiselle kuitenkin pytinki oli pystytetty. Lincoln johti Yhdysvaltoja maan sisällissodan (1861-1865) aikana ja kerkesi lopettaa Amerikasta orjuuden, ennen kuin joutui luodin tielle. Lincolnia pidetään yhtenä Yhdysvaltojen historian parhaista ja arvostetuimmista presidenteistä.

Seuraava pysäkki matkallamme oli Elizabethtown, joka on tuttu samannimisestä elokuvasta. Sitä pätkää me emme olleet nähneet, mutta Antti tiesi kertoa sen olevan hyvä romanttinen komedia. Nimi piti siis lisätä ”leffat mitkä pitää katsoa reissun jälkeen” –listaan, joka sekin alkaa olemaan jo aika pitkä. Onneksi Hanzo on varmasti jo ehtinyt tähän mennessä katosa sen Kwai-joen sillan ja pystyy antamaan suosituksensa... Elizabethtownissa piti olla kartan mukaan myös Coca Cola -museo, mutta sinne emme löytäneet, eivätkä paikalliset huoltamotyöntekijätkään paikan sijainnista olleet varmoja, joten se jäi väliin. Epäilemme myös Vicksburgin museon olleen parempi ja kokistavaraakin on autossa jo riittämiin.

Majoitukseksi valittiin Natural Bridge niminen puisto. Labor dayn kirous seurasi meitä tännekin, sillä ensimmäinen leirintä oli täynnä ja toisenkin portilla oli ”ei tilaa” - lappu, mutta tarkasteltuamme alueen kartan ja paikkatiedot bongasimme yhden paikan olevan kuitenkin vapaa, joten iskimme telttamme pystyyn ennen kuin ilmoitimme edes leirin isännille. Tähän loppui koko päivän kestänyt onni, jonka avulla pysyimme kuivina aina kuin pysähdyimme. Asiantuntijat voisivat nimittää ilmiötä kuurosateeksi, mutta illalla alkoi sataa. Taivaan täydeltä.

Päivä 27 

Taivas aukesi eilen ja koko yön tuli vettä taukoamatta ja aamullakin vielä satoi. Telttamme joutui siis kunnon testiin, ensimmäistä kertaa. Harmiksemme jouduimme toteamaan, ettei teltta ollut aivan täysin vedenpitävä, vaan osa tavaroistamme oli hiukan kostuneet ja telttamme lattialla oli muutama lätäkkö. Teltta purettiin läpimärkänä isoon muovikassiin ja aloimme epäillä seuraavan telttayön mukavuutta kosteassa teltassamme.

Kentucky vaihtui Virginiaan ja vettä satoi yhä ja edelleen. Ensimmäinen mielikuva osavaltiosta oli sademetsämäinen jatkuvan sateen ja ympäriinsä rehottavan villiviinikasvuston vuoksi. Yö vesisateessa, valmiiksi märässä teltassa ei houkutellut, joten päätimme vaihtaa teltan ja retkipatjamme tienvarsimotelliin ja oikeasti pehmeisiin ja leveisiin sänkyihin. Olimme ehkä ajaneet jo hyvän tovin, mutta pysähdyksiä ei tänä päivänä juurikaan tullut vetisen kelin vuoksi. Ylitimme Appalakit ja ajoimme Blue Ridge Parkwaytä pitkin, mikä on suosittu näköalareitti Appalakkien itäpuolella. Meille maisemat eivät juurikaan avautuneet, sillä vesisade oli aiheuttanut myös sumua, joten päätimme jättää osan luultavasti upeasta maisematiestä huomiselle. Jäimme siis Buena Vista nimiseen kylään yöksi kokemaan tienvarsimotellin ihanuuden.

Rytkymotelli oli termi, jota käytimme tällaisista korkeintaan kaksikerroksisista välillä törkyisenkin näköisistä motelleista. Odotimme löytävämme täältä elokuvistakin tutun quartereilla toimivan hierovan (rytkyttävän) sängyn, mutta jouduimme pettymään. Yllättävän siisti huone oli kuitenkin sisältäpäin, ainakin siihen asti kun levitimme sinne tavaramme ja vietimme illan sisällä matkamuistoja ihaillen ja TV:tä tuijotellen. Motelli oli myös hyvä ratkaisu, sillä saisimme yön aikana kuivatettua märät tavaramme. Pystytimme jopa telttamme huoneeseen kuivamaan.

Päivä 28

Aamulla yllättäen satoi. Purimme teltan motellihuoneesta ja pakkasimme auton ja ajoimme 30 metriä lähimpään Subway-ravintolaan, mikä oli mielestämme hyvin amerikkalaismainen teko. Aamupalan jälkeen palasimme Blue Ridge Parkwaylle ja suuntasimme kohti Shenandoahin kansallispuistoa. Tie olisi varmasti ollut ihan hienon näköinen, mutta jos eilen oli kiusanamme sumua, tänään vastassamme oli todellinen hernerokkasumu.

Pysähdyimme muutamille näköalapaikoille kansallispuistossa, mutta maisemaa näki vain noin kolmen metrin verran, joten upeista vuoristonäkymistä sai vain uneksia. Tien suosio ei sekään oikein näkynyt meille, sillä saimme ajella todella rauhassa ja ihastella tien vieressä olevia puita, sillä hirveästi muuta ei näkynyt. Ajoimme luultavasti kolme tuntia puistotietä, mutta kovin vakuuttuneita emme voineet olla. Jotain mielenkiintoista näimme peurojen lisäksi, nimittäin kaksi mustakarhun pentua, jotka tuijottivat meitä ojanpenkereeltä, noin viiden metrin päästä autosta, yhtä uteliaasti kuin mekin niitä. Karhujen kanssa yhteiset hetket jäivät lyhyeksi, sillä kun pysäytimme automme tiellä tuli vastaan auto. Yksi ainoa auto, joka vastaamme oli hetkeen tullut sattui tietysti olemaan puistonvartija ja hän totesi ikkunastaan että ”karhuja, kiva, mutta voisitteko siirtää autonne pois keskeltä tietä”. Jouduimme siis jatkamaan matkaa, mutta kerkesimme kuitenkin ottamaan muutaman epäselvän kuvan. 

Shenandoahissa piti luonnollisesti myös jälleen käydä vierailukeskuksessa etsimässä niitä iänikuisia tuliaissiemeniä, joita löytyikin oikein iso paketillinen. Katselimme myös puistonhoitajan pitämän mustakarhuesityksen. Meille kerrottiin, että vaikka mustakarhut ovatkin suhteellisen yleisiä, saa silti olla erittäin onnellinen mikäli pääsee sellaisen näkemään. Työntekijät olivat hieman hämmentyneitä, kun kerroimme, että olimme jo nähneet kaksi pentua lähietäisyydeltä.

Päästyämme pois sumuisesta kansallispuistosta olimmekin jo pian Washingtonin liepeillä ja koska pariin päivään emme olleet bongailleet yhtään nähtävyyksiä, nyt oli aika käydä yhdellä. Suuntasimme päämäärätietoisesti kohti Arlingtonin hautausmaata. 2,53 neliökilometrin kokoisella hautausmaalle lepää useita sotilaita suorissa riveissä valkoisine hautakivineen. Myös eri sotien tuntemattomille sotilaille on näyttävä hauta ja 24 h vartiointi amfiteatterin vieressä. Lisäksi hautausmaalla palaa ikuinen liekki John F. Kennedyn haudalla ja siellä sijaitsee muistomerkki avaruussukkula Challengerin räjähdyksessä menehtyneille. Täytyy myöntää, että koko alue oli vaikuttava ja muutaman minuutin hiljainen hetki tuli vietettyä useaan kertaan.

Matkalla hautausmaalta hostellille ajoimme Pentagonin ohitse. Massiivinen rakennus on muuten puolustusministeriön päämajan lisäksi Yhdysvaltojen (ja maailman) suurin toimistorakennus. Kuskin ihastellessa sen piirteitä ajoimme liittymämme ohi, mutta onneksi navigaattori, josta on ollut suurta hyötyä kaikissa suurkaupungeissa, ohjasi meidät perille hämärän oloiselle alueelle. Hostellimme oli omakotitalo mäen päällä ja siellä piti olla parkkipaikka, mutta auto pitikin viedä jo suljetulle parkkialueelle hostellilta saatu lappu ikkunassa, missä luki hostellin nimi ja ”maksaa huomenna”. Päivä päättyi siis hyvin jännittävissä merkeissä.