Texas, Louisiana, Mississippi, (Arkansas, Tennessee)

Päivä 16

Aamulla, ennen Austinista poistumista, kävimme vielä kiertelemässä vintagekauppoja, joita oltiin edellisiltana bongailtu kaupungin eteläpuolelta. Koska ei ollut mahdollisuuksia napata mukaan Eamesin 50-luvun designtuoleja, piti tyytyä ostamaan pari vanhaa Texasin rekkarikilpeä -50 ja -60-luvuilta.

Koko päivä oli pelkkää ajoa, emmekä käyneet missään nähtävyyksissä. Alkoi tyttökuskia hieman jännittää ratissa, kun Houstonin läpi ajettaessa oli kahdeksan kaistaa molempiin suuntiin ja autoja hieman enemmän kuin liikaa. Houstonissakaan emme kuitenkaan pysähtyneet, vaan ajoimme vain läpi. Telttapaikka löytyi pienen etsiskelyn jälkeen Texasin puolelta, Meksikonlahden rannalta. Oli ehkä tähän astisen matkan kuumin yö ja kaikki taisivat nukkua erittäin huonosti ja pyörien.  Illalla ennen nukkumaan menoa pojat valmistivat vielä trangialla ruokaa, mistä episodista on teltan ovessa, katossa ja seinissä muistona mustia nokiläikkiä. Taisivat alueen hyttyset yllättää ja laittaa poikiin vipinää.

Päivä 17

Aamusta lähdimme aikaisin ajamaan ja hyvin pian ylitimme jälleen osavaltion rajan ja saavuimme Louisianan puolelle. Matkalla poikkesimme näköalatornilla, mistä sai katsella villialligaattoreiden uivan alapuolella olevissa lammissa. Tai no, olisi saanut, jos alligaattoreita olisi näkynyt jossain. Autosta kuitenkin bongasimme pari alligaattoria uimassa lähellä ja saimme napattua muutaman kuvan. Olisi ollut kyllä hienoa nähdä yksi gaattori kuivalla maalla, niin olisi saanut paremman kuvan eläimen koosta. Alligaattoripaikan jälkeen bongasimme hyväkuntoisen road killin, kun tien varressa makasi auton alle jäänyt armadillo. Pitihän siitä pysähtyä ottamaan muutama kuva, kun ei olla elävääkään nähty.

Päivällä kuulimme ensimmäistä kertaa Amerikassa myös kultaisten kaarten kutsun, eli McDonaldsilla käytiin syömässä. Valitettavasti pikaruoka on Amerikassa sitä kaikista halvinta ruokaa, joten sitä on tullut tällä matkalla syötyä enemmän kun olisi mieli tehnyt. Aterian saa noin neljällä eurolla, joten se sopii meidän budjetille paljon paremmin kuin ”kunnon” ruoka. 

Illaksi saavuimme Mississippi-joen rannalle legendaariseen New Orleansin kaupunkiin, jazz-musiikin syntysijoille. Kaupungista oli ennakkoon kuultu niin paljon hyvää, että päätimme viipyä siellä kolme yötä: pidempään kuin missään muussa kaupungissa rannikkojen välillä. Illalla kävimme hakemassa WalMartista ruoka- ja juomatarpeita ja latailimme akkuja hostellilla pitkän ajopäivän jälkeen.

Päivä 18

Päivä alkoi lähialuetta, Garden districtia, kierrellen ja ihastellen upeita taloja. Nicholas Cagellakin on alueella kuulemma talo, mutta sen luona emme käyneet. Pienen kahvilatuokion ja vintagekauppojen kiertelyn jälkeen palasimme hostellille syömään ja lepäilemään ennen iltaa.

Ostimme jo aamulla street car (raitiovaunu) lipun koko päiväksi ($ 3, kertalippu $ 1) ja lähdimme lepäilyjen jälkeen ratikalla keskustaan. New Orleansin kenties tunnetuin katu on Bourbon Street, mistä Remu & Hurriganeskin aikoinaan lauloivat. Katu on verrattavissa Bangkokin Khao San Roadiin, tosin myyntikojuja siellä ei juurikaan muutamaa hodarikojua lukuun ottamatta ole. Katu on yksinkertaisesti täynnä pubeja, ravintoloita, tyttöklubeja, matkamuistokauppoja ja ihmisiä. Satuimme kadulle ensimmäistä kertaa lauantai-iltana, joten katu oli aivan täynnä iltaansa aloittelevia hyvinkin hilpeissä tunnelmissa kulkevia seurueita. Hetken aikaa menoa ihmeteltyämme siirryimme hieman syrjemmälle Bourbon streetistä ja lähdimme etsimään ruoka- ja musiikkipaikkoja Frenchman streetin alueelta.

French quarterin (ranskalaiskortteli) alue on 1700-luvulla ollut yhtä kuin New Orleans, koska muuta kaupunkia ei juurikaan oltu vielä rakennettu. New Orleansin ensimmäiset asuttajat saapuivat Ranskasta, Kanadasta sekä Saksasta. Ranskalaiset toivat mukanaan tuhansia afrikkalaisia orjia ja kaupungista kehkeytyi tärkeä maan orjavaihdannan keskus. Historia näkyy kaupungissa edelleen, sillä suurin osa asukkaista on tummaihoisia. French quarterin alue on eläväinen ja erittäin suosittu matkailijoiden keskuudessa, eikä kyllä mikään ihme: ranskalaiskorttelissa musiikki soi ja tunnelma on kepeä. Parasta New Orleansissa onkin musiikki, sitä on kaikkialla. New Orleansin Congo squarea pidetään jazz-musiikin syntypaikkana: siellä ex-orjat kerääntyivät 1700-luvun loppupuolelta alkaen laulamaan ja tanssimaan. He omaksuivat kreolien käyttämien kieli- ja puhallinsoittimien käytön ja soittivat niillä omaa afrikkalaisvaikutteista musiikkiaan. New Orleansissa livemusiikkia (yleisesti jazz ja blues) soitetaan joka kuppilasta ja sisäänpääsymaksuja ei ole, mutta tippaus kuuluu toki asiaan. Mekin vietimme iltaamme syöden hyvin, maistellen paikallista olutta Abita amberia ja kuunnellen kolmea eri bändiä: rauhallisempaa kolmen hengen jazzbändiä, menevämpää jazzia miesporukan soittamana ja lopuksi vielä bluesia. Bourbon streetin läpi kuljimme takaisin ratikkapysäkille ja hostellille nukkumaan.

Päivä 19

Aamusta lähdimme vierailemaan National WW II (2. maailmansota) –museolla. Ostimme lipun, jolla pääsi sekä museoon, että katsomaan noin tunnin mittaisen 4D-dokumenttipätkän. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin esitetty. 4D-elokuva on myös muuten aina hauska kokemus, tälläkin kertaa penkit heiluivat kun pommit räjähtivät ja ”talven” tullen katosta satoi lunta. Elokuvan loppu vaan oli amerikkalaiseen tyyliin hieman ylipatrioottinen, mutta annettakoon se anteeksi muuten hyvälle pätkälle. Museo itsessään oli suhteellisen monipuolinen ja oli kiva lukea asioista amerikkalaisten näkökulmasta, koska tähän asti on toisen maailmansodan museoissa käynyt ainoastaan Euroopassa. Museossa käsiteltiin sotaa sekä siviilien, että sotilaiden ja sotilasjohdon näkökulmasta. Museon D-day-osuus oli erittäin kattava ja varusteiden sekä dokumenttien lisäksi asioita esitettiin myös erilaisin videopätkien avulla. Museossa vierähti yllättävän pitkään ja loppuosa meni aika läpijuoksuksi, koska museo oli menossa kiinni.

Museon jälkeen kävimme kaverin suosituksen mukaisesti maistamassa eräässä hämyisessä kuppilassa gumboa, paikallista keiton ja pataruuan risteytystä, minkä paikan omistaja, lähes 90-vuotias Frank, valmistaa joka aamu itse. Oli kyllä mainio, mausteinen liharuoka. Ruuan jälkeen suuntasimme Mississipin rantaan ja sattumalta vanha höyrylaiva oli juuri lähdössä jazz-risteilylle satamasta. Risteilylle emme osallistuneet, mutta istuimme rannassa ja kuuntelimme laivalla soittavaa bändia ja katselimme kuinka laiva suuntasi auringonlaskuun.  Rannasta lähdimme Café du Mondelle, vuorokauden ympäri auki olevalle ranskalaistyyliselle (yli)arvostetulle kahvilalle, josta saa beignettejä (tomusokerilla päällystettyjä voitaikinaleivonnaisia). Vatsat täynnä suuntasimme vielä Bourbon streetille, missä kävimme kuuntelemassa vanhempaa musiikkia ja nykyhittejä soittavaa bändiä. Väsymys alkoi painaa ja suuntasimme takaisin hostellille kun huomasimme paikan täyttyvän hieman vanhemmasta porukasta ja eräs nainen tokaisi Antille, että ”menkää kotiin, minulla on lapsia, jotka ovat teidän ikäisiä”.

Päivä 20

Aamusta keräsimme tavarat ja auton pakkauksen jälkeen suuntasimme kohti Mississippin osavaltiota, Louisianan pohjoispuolella. Matkalla kiersimme vielä New Orleansin itäpuolen kautta ja kävimme katsomassa missä kunnossa 9th Ward -alue on suuria tuhoja vuonna 2005 aiheuttaneen hurrikaani Katrinan jälkeen. Kaikki varmasti ovat tuolloin uutisissa nähneet kuvia veden valtaamista alueista ja poishuuhtoutuneista asuinalueista. 1800 ihmistä menetti tuolloin henkensä ja koko kaupunki jouduttiin evakuoimaan hurrikaanin tieltä. Myrskystä on kulunut kuusi vuotta ja aluetta on korjattu paljon. Näyttelijä Brad Pittin hyväntekeväisyysjärjestö on rakentanut alueelle paljon uusia taloja: talot tunnistaa katoilla olevista suurista aurinkopaneeleista. Edelleen kuitenkin alueella on paljon ränsistyneitä taloja, tyhjiä perustuksia ja talojen seinissä olevia merkintöjä, jotka kertovat muun muassa uhriluvuista. 

Mississippin puolella kävimme Mississippi-joen varrella ajamassa kaupunkikierroksen pienessä Natchezin kaupungissa, joka on vanhin joen varren kaupungeista. Muutamia hienoja rakennuksia lukuun ottamatta kaupungissa ei kamalasti ollut nähtävää (varinkin kun kello oli jo niin paljon, että kaupat olivat kiinni), joten lähdimme leirintäalueen etsintään. Alun perin oli tarkoitus mennä leirintään muutama maili Natchezista pohjoiseen, mutta emme löytäneet perille. Onneksi lähistöllä oli lisää leirintöjä ja pienen harha-ajelun jälkeen osuimme sattumalta oikealle tielle ja löysimme perille. Seitsemällä dollarilla saimme paikan primitiivileirinnästä, eli mitään palveluita ei ollut (ei edes puuceetä). Leiripaikan valvoja, joka oli hyvin puhelias pappa, lupasi kuitenkin, että voimme aamulla käyttää kalliimman leirialueen vessoja ja suihkuja ja käydä järvessä uimassa. Saimme teltan pystyyn ja pappa ajeli vielä katsomaan meitä, että olimme varmasti löytäneet perille muutaman sadan metrin matkan. Illalla ruokailimme jälleen retkikeittimen uskollisella avustuksella ja onnistuimme myös pykäämään nuotion kasaan maasta löytyneistä tikuista ja oksista ja saimme vihdoin paahdettua vaahtokarkkeja.

Päivä 21

Aamu aloitettiin aamu-uinnilla kilpikonnien seurassa. Suihkujen luona nähtiin tikkueläin, joka imitoi nimensä mukaisesti tikkua. Kukaan ei olisi eläintä varmasti huomannut, ellei se olisi päättänyt kiivetä ylös Antin säärtä ja aiheuttaa herrassa hienoisen äännähdysreaktion. Matka jatkui kohti pohjoista Natchez parkway -näköalareittiä pitkin. Kartasta huomasimme, että matkamme varrelle sattuu jonkin vanhan kartanon rauniot ja päätimme käydä vilkaisemassa. Antti sai myös napattua lisää eläinkuvia, kun tiellä oli makaamassa auton alle jäänyt kalkkarokäärme. Niitä on yritetty täällä kovasti nähdä elävänä, mutta ei ole osunut kohdalle, joten taas oli tyytyminen kuolleeseen versioon. 

Tulipalon runtelemasta 1800-luvun lopun kartanoraunioista (Windsor ruins) ei ollut enää jäljellä kuin korinttilaistyylisiä reunapilareita, mutta on jollain aikanaan ollut mahtavan kokoinen asumus! Vicksburgissa huomasimme sattumalta tien vieressä Coca Cola –museon mainostaulun ja päätimme käydä katsomassa. Museo sijaitsee vanhassa rakennuksessa, jossa on pullotettu Coca Colaa ensimmäistä kertaa maailmassa vuonna 1894. Parin huoneen kokoisessa museossa on esille erilaisia juoman valmistukseen liittyviä koneita, kuten myös Coca Colan oheistuotteita ja mainosjulisteita vuosien varrelta. Aulassa on vielä pieni myymälä, mistä voi ostaa erilaisia tuotteita. Mukaan tarttui ainakin vanhoja mainosjulisteita ja sattumalta myymälästä löytyi myös Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 otettu valokuva. Hämmentävä hetki, kun piskuisessa kylässä, keskellä ei mitään, tulee yhtäkkiä vastaan suomenkieltä.

Vicksburgista matka jatkui puuvillaplantaasien läpi kohti Clarksdalea. Yleensä Amerikassa on saanut olla todella varovainen teillä pomppivien peurojen kanssa, mutta tällä kertaa keskellä neljä väyläistä tietä tallusteli yhtäkkiä kaikessa rauhassa kilpikonna, vaikkei vettä ollut plantaasien keskellä lähimainkaan. Toivottavasti se pääsi turvallisesti myös seuraavien kaistojen yli. 

Clarksdaleen päätimme lähteä musiikin innoittamana, sillä vaikka kaupunki on pieni, on se ainakin etelässä tunnettu oivana paikkana tutustua blues-musiikkiin. Suuntasimme ensimmäiseksi Ground Zero –nimiselle tunnetulle blues-klubille, jonka yksi omistajista on näyttelijä Morgan Freeman. Harmiksemme klubi oli kiinni, mutta sattumalta paikan työntekijä, Abraham, kurvasi juuri paikalle klubin pihassa seistessämme. Hän kertoi, että paikka on kiinni maanantaisin ja tiistaisin, mutta päästi meidät kuitenkin sisälle, että saimme ottaa kuvia paikasta. Clarksdale oli alkuviikosta hyvin hiljainen, mutta Abraham neuvoi meitä menemään eräälle klubille parin korttelin päässä, koska siellä on kuulemma tiistaisin kahdeksalta bluesia. Ennen klubille siirtymistä kävimme vielä syömässä Abe’sissa paikallista ruokaa, tamaleseja, jotka ovat hieman ehkä kevätkääryleitä muistuttavia taikinapötköjä, jotka on täytetty lihalla.

Abrahamin neuvoma klubi muistutti enemmän taidegalleriaa kuin klubia. Suuressa huoneessa oli pari sohvaa ja muutama suuri nojatuoli ja seinillä paikan omistajan, 63-vuotiaan Stanin, maalaamia värikkäitä jazz-henkisiä maalauksia. Baaritiski oli pieni puinen koju, mistä sai olutta. Klubilla soitti kahden hengen, isän ja tyttären, blues-bändi, johon välillä toi lisämaustetta Stanin soittama huuliharppu ja Stanin vaimon soittamat rummut. Ilta oli rauhallinen ja paikalla oli maksimissaan ehkä 15 ihmistä. Juttelimme paikan omistajan kanssa, joka itsekin soittaa bändissä ja oli ollut juuri musisointimatkalla Belgiassa. Stan oli -70 luvulla matkustellut muutenkin paljon Euroopassa ja juttelimme kaiken näköistä matkustamisesta aina Amerikan politiikkaan asti. Meidän oli tarkoitus lähteä yöksi leirintään Arkansasin osavaltion puolelle muutaman kymmenen mailin päähän, mutta Stan tarjosi meille yöpaikkaa klubiltaan, joten päätimme jäädä. Stan itse asuu vaimonsa kanssa klubin yläkerrassa, mutta alakerrassa oli ylimääräinen huone ja sohva. Stan kertoi kuinka hänellekin on monesti tarjottu matkoillaan yösijaa ja hän haluaa toimia samoin muita kohtaan. Niinpä ilta jatkui suunniteltua pidempään musiikkia kuunnellessa sekä jutellessa ja onnellisina nukahdimme puolen yön jälkeen klubin takahuoneessa.

Päivä 22

Aamusta kiittelimme ja hyvästelimme Stanin ja jätimme kiitokseksi vielä pussillisen salmiakkia, varoittelimme kyllä ennakkoon, että maku ei välttämättä miellytä. Ajelimme kohti Memphisiä Arkansasin kautta. Memphis sijaitsee Tennesseen osavaltiossa Mississippin pohjoispuolella ja on varmasti kaikkein tunnetuin Gracelandista, eli Elviksen asuinkartanosta.

Saavuimme Memphisiin jo päivällä hyvissä ajoin ja pääsimme leirintään noin sadan metrin päähän Gracelandista. Päivällä pesimme pyykkiä, kiertelimme matkamuistomyymälöitä, hengailimme altaalla ja pelailimme. On ollut niin tapahtumatäyteisiä päiviä, että välillä on kiva ottaa hieman rennommin.

Nevada, Arizona, (Utah), New Mexico,Texas

Päivä 8

Oli aika jättää Las Vegas taakse. Päivä paistoi taas paahtavan kuumana, kun kävimme ottamassa kuvan tunnetusta ”Welcome to Las Vegas” -kyltistä. Vegasista suuntasimme kohti Arizonan rajaa, Hooverin padolle, mikä on art deco –tyyliin koristeltu pato. Pato halkoo joen kauniilla kaarella ja padon päällä kulkee tie, jota vartioi patsaat. Pato ympäristöineen oli yllättävän upean näköinen, mutta auringonpaahteessa, emme maisemia ja koristeellista betonimöhkälettä kauaa jaksaneet ihailla, vaan jatkoimme matkaamme padon yli Arizonan puolelle. Tosin jouduimme ajamaan padon yli vielä kerran, kun toiselta puolelta ei päässytkään minnekään. Padolla on ilmaisia parkkipaikkoja Arizonan puolella, eli ei kannata parkkeerata ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, siten säästää $7.

Arizonan puolella päiväämme mahtui vielä pieni pätkä vanhaa Route 66 -tietä, mikä aikoinaan on ollut Yhdysvaltojen pääväyliä. Nykyään tiestä on jäljellä muutama alkuperäinen pätkä ja lopun on korvannut isommat ja nopeammat tiet. Route 66 –tien varrella oli nähtävissä entisaika rähjääntyneissä ja autioituneissa motelleissa, huoltoasemissa ja jopa pienissä tienvarsikylissä. Pätkä on kuitenkin niin legendaarinen, että se tuskin kuihtuu kokonaan pois, sillä jopa bussilasteittain matkamuistomyymälöihin tuotiin väkeä. On sanomatta selvää, että myös meillä paloi matkamuistomyymälöihin vähän rahaa ja sitäkin enemmän aikaa.

Reitin varrelta löytyi myös muutama mielenkiintoinen diner-ravintola. Ensimmäisessä emme syöneet, koska emme olleet osuneet yhteenkään eläimeen ajomatkamme aikana. Paikan motto oli ”You kill it, we grill it!” (sinä tapat, me grillaamme) ja ravintolan nimi oli Roadkill Cafe, mutta sitä emme selvittäneet toimiko paikka mottonsa mukaisesti. Toinen oli puolestaan Williams-nimisen kylän vanhin dineri ja sisään astuttaessa tuntui tapahtuvan aikamatka. Ulkopuolella seisoi 50-luvun amerikanrauta, ulkona loisti punaiset mainosvalot ja koko dineri oli väriteemaltaan punavalkoinen, Coca-Cola -tavaralla sisustettu ja pöydissä oli minijukeboxit, mitkä eivät kylläkään toimineet. Hampurilaiset olivat myös hyvin perinteiset, mutta herkulliset ja ne huuhdottiin alas ravintolan oman vanhanaikaisen cream sodan (kerman makuisen limsan) ja kirsikkakolan kanssa. Tämä on sitä elokuvista tuttua Amerikkaa!

Kylläisinä jatkoimme vielä ajomatkaa jonkin verran pimenevään yöhön ja kohti tulevaa ukkosmyrskyä. Horisontissa välähteli vähintään puolen minuutin välein ja pian saimme päällemme ensimmäisen vesisateen, minkä olimme arvelleet tulevan paljon myöhemmin matkallamme. Onneksi sade oli kuitenkin jo loppunut kun pystytimme telttamme Grand Canyonin luonnonpuistossa. Vinkkinä kerrottakoon, että mikäli tahtoo kesällä mennä sinne suuntaan telttailemaan, kannattaa varata teltta/matka-autopaikka etukäteen. Paikkoja leirinnässä on lähes 400, mutta leirintä on lähes poikkeuksetta täynnä joka päivä amerikkalaisten lomakautena.

Päivä 9

Päivän voisi aloittaa huonomminkin kuin ihastelemalla yhtä maapallon suurinta kanjonia. Näky on uskomaton kun seisoo yli 1,5 kilometriä syvän kanjonin reunalla ja kanjoni jatkuu joka suuntaan. Kuvat eivät tee oikeutta kanjonille, eikä mitkään sitä kuvailevat ylisanat, sillä joskus asioiden massiivisuus saa vain ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Siinä tilanteessa voi vain olla hiljaa ja seurata kanjonissa liitäviä lintuja, kanjonin pohjalla virtaavaa jokea ja ihastella ympäröivää luonnon muovaamaa taidetta - suu auki. Grand Canyon on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka, älkää tyytykö nähtäviin kuviin tai kuultaviin kuvailuihin vaan käykää toteamassa kanjonin massiivisuus omin silmin.

Karun kaunis ja uskomattoman kokoinen kanjoni oli kuitenkin jätettävä taakse ja jatkettava matkaa kohti Monument Valleyta, minkä maisemat lännenelokuvien ystävät tunnistavat varmasti. Ajomatkalla ihastelimme Arizonan karua ja kivistä aavikko/preeriamaisemaa. Pienempiä kanjoneita ja kuivuneita jokia oli kuumalla ajomatkalla useita, mutta onneksi meidän rautahevonen ei vettä kaipaa ja pitää lähes neljäkymmentä lämpöastetta hyvin kurissa. Matkalle osui myös tasanko, jossa aikoinaan dinosaurukset ovat tallustaneet, mistä todisteena kalliomaisessa maaperässä näkyi jalanjälkiä. Ei ole Arizona ilmeisesti aina ollut aavikkoa.

Monument Valleyhyn päästyämme oli tarkoitus lähteä pienelle ajoretkelle ajelemaan suurten, yksittäisten punaisten kivitoppien lomaan, mutta aikeemme keskeytti lähestyvä myrsky. Tuuli pöllytti hiekkaa urakalla ja horisontissa näkyi suhteellisen korkeita hiekkatrombeja ja autosta ulkona oltaessa tuulen mukana lentävä hiekka tuntui pohkeissa pieniltä neuloilta. Hiekkamyrsky ei ollut ainoa syy suunnitelmien peruuntumiseen, vaan päätökseen vaikutti myös se, että aavikkotietä suositeltiin vain maastoautoille, joten epäilimme myös hevosemme kyvykkyyttä ja käännyimme takaisin vain lyhyen ajon jälkeen.

Päädyimme ajelun sijaan vierailukeskuksen terassille ihastelemaan auringon laskua myrskypilvien taakse ja myönnettävä on, että myös Monument Valley teki vaikutuksen. Aivan tasaista ja kuivaa maastoa, muutamaa jättiläismäisen korkeaa kivimuodostelmaa lukuun ottamatta ja pöllyävät hiekkapilvet näyttivät lumoavilta, varsinkin kuuman päivän kruunaavan kylmän juoman kera. Näkyipä maastossa pomppivan muutama elokuvakliseinen pensaspallokin! Kunnon myrskyä ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan tummat pilvet menivät molemmin puolin ohi laakson, mutta sen odottelu oli mieleenpainuva kokemus.

Monument Valley sijaitsee navajo-intiaanien alueella, joten vierailukeskuksessa oli paljon niin intiaani- kuin myös länkkäritavaraa myytävänä perusmatkamuistojen lisäksi. Vierailukeskuksessa oli myös pieni alueen alkuperäisasutuksesta kertova näyttely. Yhdysvaltojen historian yksi suurimmista paradokseista on se, että maan ensimmäiset asukkaat hyväksyttiin maan kansalaisiksi viimeisenä: Yhdysvallat itsenäistyivät vuonna 1776, mutta alkuperäisasukkaille myönnettiin kansalaisoikeudet vasta vuonna 1924. Näyttelyn jälkeen marssimme ravintolaan nauttimaan paikallisesta ruoasta. Mielenkiintoisinta tarjontaa edusti ehkä sininen, sinisestä maissista tehty leipä, mikä ulkonäöllään herätti lievää oudoksuntaa. Muuten ruoka oli aika tavallista – perunaa, lihaa, papuja ja vähän chiliä. Erikoista oli myös se (ainakin naapuripöydän italialaisten mielestä), että alkoholia ei intiaanien alueella saanut, eikä täten myöskään ravintolan viinissä tai oluissa sitä ollut. Kunpa olisi ollut kamera valmiudessa, sillä italiaanojen ilmeet olivat suhteellisen yllättyneitä, kun saivat alkoholitonta viiniä pöytään.

Vaikka myrsky jäikin saapumatta, telttamme jouduimme kuitenkin pystyttämään pimeässä ja kovassa tuulessa maalle, jonne kiiloja ei olisi saanut vasarallakaan upotettua maahan. Mikäli tuuli olisi vienyt teltan pystytysvaiheessa asuttamaltamme kielekkeeltä, olisi telttamme päätynyt pomppimaan heinäpallon lailla lähes autioon maisemaan, jota terassilta ihailimme. Onneksi hätä keksii keinot ja saimme pidettyä teltan paikoillaan teltan sisälle nurkkiin asetetuilla vesitonkilla. Joka kulmaan niitä ei kuitenkaan riittänyt, ja kupolitelttamme uusi muoto muistutti lähinnä vankkurien katetta, sillä tuuli tarttui kovasti teltan kankaisiin ja vietimme yön tiiviimmin kuin koskaan puoli metriä normaalia lyhyemmässä teltassamme.

Päivä 10

Aamu avautui suhteellisen komealla maisemalla. Ei tarvinnut kuin avata teltan vetoketju, niin sai ihastella Monument Valleyn kivitoppia auringon noustessa. Telttammekin oli pysynyt paikallaan yöllisestä tuulesta huolimatta. Jätimme Monument Valleyn taaksemme, mutta vain hetkeksi, sillä seuraava pysähdyksemme oli Utahin puolella, mutta näkymä Monument Valleyhyn avautui sieltäkin. Samaisessa kohdassa myös Forrest Gump pysähtyi ja lopetti juoksemisensa. Leffabongailu siis jatkui, tämä paikka oli varsinkin Antin nähtävyyslistalla. Utahin puolella oli myös toinen kivinen nähtävyys, Sombrero-kivi, joka oli aivan meksikolaisen hatun mallinen (kylä on nokkelasti myös nimetty "Mexican hat") ja seisoi ohuen kivitornin päässä, uhmaten ainakin painovoimaa.

Päivä jatkui Arizonan puolella jälleen kanjonimaisemissa, tällä kertaa vuorossa oli Canyon de Chellyn luonnonpuisto, joka sijaitsi myös navajo-intiaanien mailla. Kanjoneita puistossa oli useampia ja vaikka ne olivatkin Suurta Kanjonia pienempiä, olivat Chellyn kanjonit myös komeita pystysuorine seinineen ja kanjonin pohjalla olevan vehreyden vuoksi. Kanjonin erikoisuus on ennen navajoja aluetta asuttaneen anasazi-heimon asutukset kallion koloissa, joihin osaan olisi myös päässyt vaeltamaan ja tutkimaan. Kävelyretket 40 asteen kuumuudessa kanjonin pohjalle ja sieltä seinämillä oleville kivitaloille ja takaisin ei vain tällä kertaa houkutellut meitä ja päädyimme ihastelemaan kanjoneita ja luola-asuntoja kiikarein. Antti osti ”meksikolaiselta feikki-intiaanilta” vielä mukaan palan kiveä, mihin on maalattu tarina. Sitä se jaksoi sitten rakkaudella tuijottaa ja hehkuttaa seuraavaan tunnin ajan, kuten aina kaikkia Loistavia ostoksia.

Kanjonilla kului yllättävän paljon aikaa ja seuraavaksi meille tuli eteen projekti nimeltä ”kansallispuisto tunnissa”. Olimme kuuden aikoihin Petrified Forest kansallispuiston porteilla ja puiston portit suljettiin seitsemältä. Suhteellisen sopivaa kyytiä ajoimme ensiksi Painted Desertiin, missä on pieniä vuoria/kallioita, joihin on muodostunut erivärisiä mineraalikerrostumia, joiden piti olla erityisen kauniita auringonlaskun aikaan, mutta sitä meillä ei ollut aikaa odottaa. Lisäksi näimme samanlaisia kerrostumia jo Death Valleyn kallioissa, joten näky oli jo tuttu ja meillä oli kiire kohti puiston pääkohdetta, kivettynyttä metsää.

Paikkaan päästiin hyvissä ajoin, sillä kerkesimme kävellä vielä kivettyneen metsän halki kulkevan polun. Mitään metsäähän puistossa ei varsinaisesti ollut, vain kivisiä puiden runkoja. Jännittävää, kuinka puun kuori ja kaikki olivat näkyvissä, mutta ne olivat kiven kovia. Kivettyneet puut ovat kasvaneet yli 200 miljoonaa vuotta sitten ja peittyneet maan ja veden alle. Ajan saatossa pii on korvannut orgaanisen materiaalin ja muodostanut kivettynyttä puuta. Paikan nimi oli Crystal Forest ja todellakin osa kivipuista hehkui monissa väreissä. Kivettyneiden puiden eri värit tulevat eri mineraalijäämistä, kuten esimerkiksi punainen väri raudasta jne, joten eivät ne kristallisia nimestä huolimatta olleet. Pyöreitä kivirunkoja näki missä tahansa, minne päänsä vain käänsikään. Määrästä huolimatta metsästä ei saanut viedä mukanaan yhtään pienen pientäkään palaa kivettynyttä puuta ja vierailijoita kehotettiin pitämään silmällä muita, etteivät he riko kalliisti sakotettavaa sääntöä. Niinpä päädyimme vielä hetken ennen puiston sulkemisaikaa matkamuistomyymälään pyörimään liikkeen henkilökunnan kiusaksi ja hoputtavien katseiden pakottamina valitsimme itsellemme matkamuistoiksi palat tuota kovaakin kovempaa, 225 miljoonaa vuotta vanhaa puuta. Jännittävää, miten ihminen voi olla niin innoissaan kivestä, että ostaa vapaaehtoisesti palan mukaansa.

Puistosta päästiin pois vaikka portit olivatkin jo kiinni, mutta seuraava haaste oli majoituksen löytäminen. Pimeä saapui odotettuun aikaan, eikä tienviitat leirintäämme olleet kovin selviä, joten ajoimme kylillä hiukan rallia. Sadekin alkoi piinata, mutta löysimme lopulta perille. Meille kerrottiin portilla, että paikkaan olisi pitänyt tehdä varaus, mutta saimme kuitenkin leiriytyä.

Päivä 11

Usean lähes 40°c päivän jälkeen, oli ihanaa aamulla päästä suihkuun. Valitettavasti helteet sen kun jatkuivat ja telttaa kasatessa suihkunraikkauden sai jo unohtaa. Onneksi ilmastointi pelastaa paahteisimmankin päivän, joten tuulettimet täysillä lähdimme kohti päivän seikkailuja eli Biosphere 2:sta ja Saguaron kansallispuistoa.

Biosphere 2 oli erikoinen laitos. Se sijaitsee keskellä aavikkoa ja näyttää futuristiselta kasvihuoneelta ja sitähän se käytännössä olikin. Siellä tutkittiin -90-luvun alussa elämisen mahdollisuuksia täysin suljetussa ympäristössä, avaruusmatkailun kannalta, vaikka moisen kompleksin rakentaminen jonnekin muualle kuin maahan olisi vielä tänä päivänäkin aivan käsittämätön haaste. Kokeessa 8 ihmistä suljettiin Biosphereen kahdeksi vuodeksi ja heidän tuli tulla toimeen omillaan muutaman kotieläimen ja peltotilkun avulla. Lisäksi he tutkivat kasviston käyttäytymistä ja siinä varmasti riitti tehtävää, sillä Biospheren sisällä on aavikkoa, savannia, sademetsää ja merta. Koe oli onnistunut ja Biosphere osoittautui toimivaksi, mutta toisen kokeen jälkeen paikka suljettiin sillä kokeista saadut vastaukset olivat samanlaisia. Nykyään rakennusta ylläpitää Arizonan yliopisto ja lähes 13000 neliöisessä kompleksissa suoritetaan erilaisia luontoon ja kasvillisuuteen liittyviä kokeita.

Teknisen taidonnäytteen jälkeen kello oli jo yllättävän paljon ja saimme taas noudattaa edellispäivän ”kansallispuisto tunnissa” taktiikkaa. Tällä kertaa vuorossa oli Saguaron kansallispuisto ja oli tosin hyvä, että ilta puski päällemme kovaa vauhtia, sillä saimme muutaman loistavan kuvan auringonlaskun aikaan jättiläismäisistä saguaro-kaktuksista, jotka tekevät ensimmäiset oksansa vasta 80 vuoden iässä. Käsittämättömän kokoisia piikkitolppia, mutta osa oli kyllä kovin kuvauksellisia. Aavikon ja erilaisten kaktuksien lisäksi bongasimme villisian näköisiä otuksia, javelinoja (joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä villisikojen kanssa) ja suloisia valkohäntäpupuja, joista kumpiakaan ei kyllä saatu kameraan talteen, joten tyydyimme ottamaan kuvia kaktuksista. Niiden vuoksi puistoon matkustettiinkin.

Teltta jouduttiin pystyttämään taas pimeässä ja härkäsammakoiden pelossa, sillä yksi yksilö oli kevyesti kolmen nyrkin kokoinen järkäle. Samainen sammakko aiheutti myös pienen varvastapaturman, mutta vakavilta loukkaantumisilta vältyttiin.

Päivä 12

Taas päädyttiin uuteen osavaltioon, tällä kertaa vuorossa oli New Mexico. Matkakohteena oli lisää luontoa, eli White Sandsin kansallispuisto. Matkan varrelle osui kuitenkin ohjustestialue ja auton pojat innostuivat rakettimuseosta, joten siellä toki käytiin. Museo oli valitettavasti kuitenkin kiinni ja legendaarinen V2 jäi näkemättä, mutta museon pihalla oli pystyssä kymmeniä raketteja ja muutamia muita laitteita, joten ei se aivan turha keikka ollut. Lisäksi matkalla White Sandsille jouduimme ratsiaan, jossa ilmeisesti etsittiin laittomia maahanmuuttajia, ei kai sotilaat muuten passeja kyselisi..?

White Sands on nimensä mukaisesti valkoinen aavikko. Erikoista paikassa on nimenomaan hiekka, joka on koostumukseltaan erilaista kuin perinteinen aavikon hiekka. Aavikko heijastaa valoa enemmän kuin imee ja hiekka tuntuu jalkoihin viileältä, vaikka lämpöä riittäisi – yllättäen – lähes 40 astetta. Maisemat hiekkadyynien päältä olivat upeat, varsinkin kun yllemme kertyi ukkospilviä ja tumma taivas ja valkoinen hiekka loivat upean kontrastin. Mukavaa oli myös se, että inforakennuksesta sai ”vuokrattua” (ne piti ostaa $14 hintaan ja käytön jälkeen talo osti liukurit takaisin $5) isoja liukureita, joilla dyynejä laskettiinkin sitten lapseninnolla, varvasvammasta huolimatta.

Viimeisimmän trendin mukaan joko sade tai pimeys on ollut seuranamme teltan pystytyksessä, eikä tämäkään päivä ollut poikkeus. Vettä tuli niin reilusti, että jouduimme kaivamaan jopa sadevaatteet esiin ja yritimme nauttia leirioloista väkinäisesti hymyillen. Samalla trangiassa kiehui nuudelitonnikalakeitot ja saimme aterioida telttaillessa tutuksi tulleen sapuskan (halpa, helppo, nopea ja suhteellisen syötävä) vielä samaisen kuuron aikana. Iltaa kohti sade lakkasi ja yritimme piristää mieltämme nuotiolla ja vaahtokarkeilla, mutta eihän se sateen jälkeen ilman kunnon sytykkeitä onnistunut. Verotimme kuitenkin vaahtokarkkikantaa hiukan, vaikkei paahtaminen tällä kertaa onnistunutkaan.

Pimeän tultua bongasimme leirin lähistöstä otsalamppujen valossa hullusti kiiltävät silmät. Valo ei näyttänyt maastoa tai yksityiskohtia, mutta selkeästi näki, kuinka muutaman metrin päästä suuntaamme tuijoteltiin. Otus oli korkeintaan keskikokoisen koiran kokoinen, mikäli silmien korkeudesta voi jotakin päätellä, ja selkeästi utelias, sillä se hiipi lähemmäs, välillä tuijotellen puun, kiven tai muun esteen takaa/vierestä. Vasta meidän lähestyessä kiiluvaa silmäparia ne katosivat pidemmäksi aikaa ja kiilusilmät havaittiin hetken päästä selkeästi kauempana. Antti eläinten ystävänä halusi selvittää kuka meitä tarkkaili ja lähti otuksen perään, eikä hänestä enää tämän jälkeen kuultu hetkeen mitään. Teltassa hän kertoi tarinan kuinka oli seurannut otusta metsään ja jossain vaiheessa huomannut silmäpareja olevan ainakin neljä ja sivullepäin katsoessa toiset neljä. Jos toiseen suuntaan tuijotti liian kauan tulivat toisen suunnan silmät lähemmäksi ja siinä vaiheessa Antti oli päättänyt hiljaa perääntyä, koska eläimen ruokavaliosta ei ollut sata prosenttista varmuutta. Kurkimme tasaisin väliajoin telttamme ikkunoista näkyikö silmäpareja, mutta emme enää niitä nähneet. Todennäköisesti silmät kuuluivat pesukarhupesueelle, koska niitä liikkuu ihmisasutusalueilla runsaasti, mutta emme todellakaan voi olla siitä varmoja.

Päivä 13

Yöllä tuli lisää vettä ja aamu kuivateltiin telttaa aamupalan ajan. Toimintaamme kuitenkin seurattiin ja leirin pitäjät tulivat jututtamaan meitä, olimmehan kantaneet telttamme meitä lukuun ottamatta tyhjän leirin invapaikalle. He kuitenkin ymmärsivät märän teltan ongelman ja sen, että se oli ainoa paikka, johon aurinko paistoi sillä hetkellä. Laitoimme puolikuivan teltan pakettiin ja lähdimme jatkamaan seikkailuamme.

Otimme suunnaksemme pienen Lincoln-nimisen kylän, mikä on tunnettu Billy The Kidin, kuuluisan lainsuojattoman, viimeisestä paosta ja päätimme ajaa sinne pitkin pieniä tiekarttaan merkittyjä maisemateitä pitkin. Tie kävi yllättävän korkealla ja ympäristö oli todella vehreää, mutta tiesimme lähestyvämme oikeaa paikkaa, kun tien vieressä oli vankkurivaarasta kertova liikennemerkki. Lincolnin kylä on yhdellä suoralla eikä raitille saa mikään pikaruokaravintolaketju laajentaa toimintaansa, eikä kylän asukkaat laittaa minkäänlaisia neonvaloja tai moderneja mainoksia. Kaikki suoran varrella olevat rakennukset ovat siis villin lännen ajoilta ja onpa eräässä talossa jopa Billyn ampuman luodin jättämä reikäkin.

Suoran rakennuksissa asuu vieläkin viitisenkymmentä ihmistä, monet iäkkäitä, ja he pitävät rakennuksiaan auki kylässä vierailijoille. Nähtävillä on kaupungintalo, mistä Billy karkasi tappaen muutaman lainvalvojan, joiden hautakivet ovat muistona sheriffien kuolinpaikoilla rakennuksen ympärillä. Kaupungintalossa on myös Billyn tarinan kertova museo ja muun muassa vanhoja revolvereita. Kylässä on myös toinen museo: kauppa, jossa on hyllyillä vielä Billyn ajan tavaraa, mutta harmiksemme ostaa niitä ei enää voinut.

Lincoln oli viimeinen villilänsi-teemainen kohteemme koko matkalla ja ihan hyvä maku Lincolnista jäi, eikä  $5/naama ollut paha hinta 5 rakennuksen pääsylipusta. Kaikkia rakennuksia emme edes kiertäneet, mutta ne missä piipahdimme, olivat mielenkiintoisia ja loivat mielikuvia villin lännen ajoista. Matkan oli kuitenkin jatkuttava, sillä päivän ajorupeama oli suhteellisen pitkä ja nähtävää oli vielä paljon. New Mexicossa vierailimme vielä Roswellissa, joka on kuuluisa UFOn putoamispaikka 1940-luvulta. Tapahtuman jälkipyykki on johtanut jos jonkinlaisiin salaliittoteorioihin ja Area 51:n legendan syntymiseen. Kävimme vierailukeskuksessa ottamassa valokuvat Bob-nimisen humanoidin kanssa ja räiskimme muutaman kuvan liikkuvasta autosta ja se oli siinä. Roswell nähtiin aika pintapuolisesti, mutta kuitenkin.

Roswellista kiiruhdimme Texasin puolelle, kohti Dannynkin laulamaa Amarilloa. Kohteenamme oli Cadillac Ranch, missä on kymmenen Cadillacia (vuosimalleja vuosilta 1949-63) perät pystyssä pellolla.  Cadillacien pystyttäjä on pitänyt autojen ulkonäöstä ja päättänyt kunnioittaa Route 66 -tietä ja autoilun kultavuosia istuttamalla autot nokka edellä peltoon. Cadillaceja saa maalata/sotkea haluamallaan tavalla ja pellolla olikin satoja spraymaalipurkkeja, joista mekin löysimme jämämaalit ja saimme toteuttaa sisäisiä taiteilijoitamme. Ranchille saapuminen oli vain työn ja tuskan takana, sillä tähtäsimme pääsevämme päivänvalon aikaan paikalle, mutta Texasin rajan ylittäessämme menetimme 2 tuntia aikaa koska vaihdoimme aikavyöhykettä (Arizonassa ei ollut kesäaika käytössä, toisin kuin Texasissa). Osuimme kuitenkin juuri auringon laskiessa Ranchille, joten tunnelma oli legendaarinen spreijatessa tuherruksia autojen kylkiin.

Pimeän turvin saimme taas etsiä leirintää ja saavuimme liian myöhään ykkösvaihtoehdolle, joka oli mennyt tuntia aikaisemmin kiinni. Kakkosvaihtoehdolle saavuimme kolme minuuttia ennen portin sulkemista, missä puiston vartija jo kyttäsi mahdollisuutta päästä kotiin. Olimme Texasin Palo Duro -kanjonin luonnonpuistossa, mikä on Yhdysvaltojen toiseksi suurin kanjoni. Tosin vartija oli ylpeä kanjonista ja tokaisi, että se on ”Grand Canyon of Texas”. Hoidimme asiamme mahdollisimman nopeasti, että vartija pääsi kotiin ja pian jo ajoimmekin kohti kanjonin pohjaa ja leiripaikkaamme. Tästä yöstä tuli ehkä jännittävin ikinä, sillä telttapaikkamme läheisyydestä bongasimme skorpioneja ja muutaman tarantellan kurkkimassa maakoloistaan. Telttamme vetoketjut pysyivät kiinni koko yön, turvallisuussyistä.

Päivä 14

Emme ehtineet sen kummemmin tutustumaan kanjonin seutuun vaan pysähdyimme vain yhdellä näköalapaikalla ja totesimme kahden edellisen kanjonin olevan paljon komeampia ja jatkoimme matkaamme. Edessä oli yksi roadtripin pisimmistä pätkistä Amarillon tienoilta aina Austiniin asti, eli noin kymmenen tunnin istuntasessio. Ajopätkä oli myös maisemallisesti tähänastisen reissumme tylsin, sillä joka puolella oli lakeuksia, jotka saivat Pohjanmaan tuntumaan vain yhdeltä ikkunasta näkyvistä pelloista. Ainoat nähtävyydet olivat satunnaiset tien vieressä olevat lehmien tehotuotantokeskukset / teurastamot tai satojen tuuligeneraattoreiden puistot.

Olemme matkan aikana testailleet erilaisia pikaruokaketjuja, mutta tälle päivälle sattui kaikista amerikkalaisin. Sonic oli paikan nimi ja onnellisena oletimme saavamme paikasta hampurilaisen ja syövämme sen kaikessa rauhassa pitkän ajomatkan jälkeen, mutta eihän se niin yksinkertaista ollut. Ravintolaan ei edes pääse asiakkaat sisälle, vaan koko rakennus oli ympäröity parkkipaikoilla, joiden vieressä oli aina infotaulut. Auton parkkeerattuaan voi taulusta katsella mitä haluaa, ja sitten napin painalluksella otetaan yhteys ravintolan sisään, puhutaan taululle ja tilataan kammottavan pitkillä nimillä siunatut purilaisateriat (Super Sonic Bacon Double Cheeseburger Combo) ja sitten odotellaan tilauksen toimitusta samaisella parkkipaikalla. Koko tämän ajan kaikki rakennuksen ympärillä olleet autot olivat tietenkin käynnissä, sillä eihän yli 100 fahrenheit-asteen hellettä kukaan kestä ilman ilmastointia. Hetken päästä rullaluistimilla liikkuva tyttö toi ateriat autoomme ja matkamme jatkui viereiselle jättiläismäiselle parkkipaikalle ja söimme muiden tyyliin purilaisemme käynnissä olevassa autossa, ilmastoinnin helpottaessa olemistamme. Maassa maan tavalla, mutta Soniciin tuskin menemme toista kertaa, vaikkei purilaisissa mitään vikaa ollutkaan.

Selvisimme Austiniin suhteellisen ajoissa ja loppuilta kului ”hostellissa” sekä huoltotoimenpiteitä tehdessä ja pesulaa etsiessä. Pesulaan ei kuitenkaan ollut enää asiaa, sillä ne olivat menossa kiinni, mutta otimme viereisestä kaupasta mukaamme yhdet oluet. Ulkona oli muuten kello kymmeneltä illalla vielä 38 astetta, joten palasimme nopeasti majapaikkaamme. Hetken katselimme väsyneinä televisiota pehmeiltä sängyiltämme ja söimme eväsnachoja, jotka huuhdoimme hankkimillamme juomilla alas. Kovin kauaa emme hereillä pysyneet.

Päivä 15

Osasimme heti aamusta skypettelysessioiden jälkeen suunnistaa sujuvasti pyykkäämään hiukan hionneet vaatteemme. Pyykinpesukoneet kaupallisissa pesuloissa toimivat Yhdysvalloissa quartereilla, eli 25 sentin kolikoilla ja niitä hankimme itsellemme oikein urakalla, reilusti yli koneisiin tarvittavan määrän. Jokaisella osavaltiolla on nimittäin oma erikoisquarteri ja innostuimme keräämään niitä, ihan matkamuistomielessä. Antti innostui myös ideasta ja kisamme 50 erilaisen quarterin keräämisestä on hurjaa. Tällä hetkellä johdamme kuitenkin vielä.

Pyykkäyksen jälkeen lähdimme pian paikallisbussilla keskustaan. Lippu maksoi yhden dollarin! Voisi Suomen kaupungit ottaa vähän mallia Yhdysvaltojen hinnoittelutavoista. Ilmastoidulla bussilla pääsi kätevästi suoraan ydinkaupunkiin ja vain pienen kävelyn jälkeen löysimme itsemme osavaltion hallintorakennuksen pihalta, jossa eräs orava poseerasi meille todella rohkeasti. Rakennus oli kuitenkin massiivinen, samanmallinen kuin Washington DC:ssä oleva Capitol Building, mutta korkeampi ja ruskea. Kävimme kurkistamassa sisälle sen saleihin ja bongasimme seinätauluissa ainakin yhden tutun naaman, nimittäin entisen Texasin kuvernöörin, George W. Bushin.

Kaupungin keskusta oli oletettua pienempi ja rauhallisempi, mutta silti saimme kävellä pilvenpiirtäjien varjoissa. Asukkaita Austinissa on suunnilleen 800.000, mutta hälinää ei ollut juuri nimeksikään. Vaikka Austin onkin Texasin osavaltion pääkaupunki, ei se kuitenkaan ole suurin kaupunki, joten se ehkä osaltaan selittää rauhallisuuden. Niin ja lämpötila tietysti, josta edes paikalliset eivät liiemmin pitäneet. Kävimme muutamilla kaupoilla ja uusien kantamuksien kanssa suunnistimme kohti joen rantaa, missä odottelimme auringonlaskua.

Austinissa asustaa maailman toiseksi suurin lepakkoyhdyskunta, joka lähtee Congress-kadun sillan alta metsästysretkilleen päivittäin auringonlaskun aikaan (+/- 30min). Lepakkojen herääminen ja lentoon lähtö oli upeaa seurattavaa. Aurinko laski hiljalleen sillan taa ja sillan raoista lehahti lentoon jopa puolitoista miljoonaa lepakkoa seuraamamme puolen tunnin aikana. Taivaalla näkyi monia lepakkoparvia, jotka muodostivat revontulten muotoisia, mutta mustia kuvioita taivaalle. Austinin lähiympäristö on varmastikin aika ötökkävapaata aluetta, sillä mieletön määrä lepakoita syö käsittämättömän määrän hyönteisiä.

Lepakkospektaakkelin jälkeen etsimme jonkin aikaa ruokapaikkaa mistä saisimme kuuluisaa Texasin barbequeruokaa, mutta päädyimmekin pyörimään erääseen vintagevaatekauppaan ihastelemaan vanhoja ja vanhan tyylisiä vaatteita. Kauppa olisi retropukeutujan paratiisi, mutta me emme kuitenkaan ostaneet kaupasta mitään, vaikka tunnin kiertelimmekin. Samaisella kadulla oli myös muita kiinnostavia liikkeitä, mutta ne olivat jo valitettavasti kiinni. Emmekä edes löytäneet barbequeravintolaa, vaan jouduimme tyytymään meksikolaiseen, sillä kello alkoi jo olla lähennellä keittiöiden sulkemisaikaa.

Jälkiruoalla kävimme saman kadun varressa sijaitsevalla Austinin vanhimmalla jäätelökojulla, Amy’sillä. Kojussa oli monia erikoisia jäätelöitä, joista me maistoimme bourbonsuklaa- ja jalopenojäätelöitä. Varsinkin jalopeno oli erittäin mielenkiintoinen ja ehkä kummallisin maistamamme jäätelö, sillä harvoin makea ja kylmä jäkiruoka jättää suuhun tulisen ruoan jälkipolton. Yhdistettynä nämä kaksi makua sopivat yhteen yllättävän hyvin, sillä yhteismaku toi mieleen chilisuklaan, joka vaan on makuna aina toimiva.

Iltamme jatkui vielä muutaman tunnin verran Austinin ehkä kuuluisimmalla klubilla, Continentalilla. Klubi on suhteellisen pieni ja tunnelmallinen ja siellä on päivittäin elävää musiikkia. Silläkin kertaa oli kolme artistia ja niitä pääsi katsomaan maksamalla $ 8 ovella. Ensimmäistä artistia emme kerinneet näkemään, mutta toinen oli kunnon raspikurkkulaulajalla siunattu rock-blues-kantri-orkesteri, jonka veto oli yllättävän hyvä. Kolmannen yhtyeen tempo oli kuitenkin hitaampaa ja kappaleet yksinkertaisempia, mikä aiheutti pitkän päivän jälkeen väsymystä ja jo muutaman kappaleen jälkeen päätimme luovuttaa. Hostellille palasimme taksin kyydillä, minkä melkein saimme tilattua kättä heilauttamalla, mutta taksikuski ehti kysyä kyydin tarvetta kaukaa ikkunasta huutamalla. Ehkä sitten New Orleansissa pääsemme kunnolla tuulettumaan ja jaksamme olla ulkona myöhempäänkin.