Siesta de Santiago

Matkustaminen on ihanaa! Niin piti ainakin toistella hiljaa mielessään, kun matkustusaika Uudesta-Seelannista Chilen Santiagoon venyi yllättävän pitkäksi ja olimme matkan päällä 39 tuntia. Emme voineet kuvitellakaan millaisen jetlagin moinen rupeama saisi meissä aikaiseksi, mutta ainakin oli matkan aikana aikaa tutustua lentokoneiden elokuvatarjontoihin. Uni vain jäi valitettavan vähäiseksi matkustusajasta huolimatta, mikä sekin varmasti vaikutti muutamien päivien unirytmiin vuorokausirajan ylittämisen lisäksi. Los Angelesin lentokenttä oli muuten, ainakin väsyneessä mielentilassa, tähänastisen reissun kamalin, sillä pelkässä passijonossa sai jonottaa puolitoista tuntia!

Ensimmäiset päivät kuluivat Chilessä lähinnä nukkuessa ja päivärytmin korjaamisessa. Toki vähän kierreltiin alueita ja tutkittiin lähiympäristöä, mutta suurin osa ajasta kului sängyn pohjalla. Mainittava on, että ensimmäisenä päivänä otimme sopivat kahdentoista tunnin päiväunet ja sitten olikin jo ilta, eikä uni sen jälkeen kovin nopeasti uudelleen saapunut. Kun vihdoin olimme saaneet rytmimme kohdilleen, olikin jo aika jättää Barrio Brazil –kaupunginosa graffiteineen taakse, vaikka tutkittavaa olisi vielä varmasti riittänyt. Alueena Barrio Brazil oli hiukan rähjäinen ja likainen, sillä kävellessä ei voinut olla huomaamatta roskia ja lieviä eritteiden hajuja, mutta graffitit ja vanhat rakennukset olivat kauniita ympäristössään.

Loppuosan Chilen ajastamme vietimme suomalaisessa seurassa. Kyllä kannattaa olla sisaruksia ja suhteita, niin mahdollistuu tällainenkin. Allulle iso kiitos majoituksesta ja matkavinkeistä! Toinen majoituspaikkamme sijaitsi hiukan paremmalla alueella, Providenciassa, mistä oli helppo tehdä iskuja ympäri kaupunkia metrolla kulkien. Providencia oli modernimpi alue korkeine pankkirakennuksineen ja bisnesihmislaumoineen, täynnä ravintoloita ja kauppoja. Oli todella mielenkiintoista asua kahdessa erilaisessa kaupunginosassa ja kokea hyvinkin erilaiset ympäristöt. Kaupungin keskusta-alueella kävimme muun muassa mäen päällä sijaitsevalla Hidalgon linnalla, mistä oli hyvät näkymät kaupungin yli vuorille. Keskusta oli muuten hyvin hiljainen, mutta Plaza de Armasilla eli paikallisella ”kauppatorilla” oli ihmisiä ruuhkaksi asti. Käväisimme torin laidalla myös suuressa kirkossa, missä oli sadoittain ihmisiä kuuntelemassa jumalanpalvelusta. Yhteistä joka puolella oli kuitenkin jalkapallovillitys, sillä käynnissä oli Copa America eli Etelä- ja ilmeisesti Väli-Amerikankin mestaruuskisat ja jalkapallo on tärkeä asia eteläamerikkalaisille. Varsinkin Chilen kisapäivinä kaduilla oli jos jonkinlaista torvensoittajaa ja joukkueen kannatustavaran myyjää, mutta heistä huolimatta jalkapallo kuume ei juuri meihin iskenyt.

Vaikka Chilen aikamme lyhenikin tulivuorenpurkauksen vuoksi ja nukuimme useamman päivän ohi, ehdimme silti käydä Santiagon ulkopuolella. Hankimme itsellemme haparoivalla espanjalla bussiliput Valparaisoon, joka on vanha satamakaupunki puolentoista tunnin päässä Santiagosta. Santiagon ollessa miljoonakaupunki hyvässä ja pahassa, oli Valparaiso puolestaan reilun 300 000 asukkaan väriläiskä! Kaupungissa on 42 mäkeä, ei mitään pieniä nyppylöitä, vaan ihan kunnon kiivettäviä mäkiä, joiden päälle ja kupeisiin on rakennettu suurimmaksi osaksi kaksikerroksisia taloja vieriviereen. Erikoisen kaupungista tekee kuitenkin se, että talot on maalattu hyvinkin pirteillä väreillä, eikä vierekkäin ole kahta samanväristä taloa. Muutaman mäen päältä avautui hauskat maisemat juurikin näiden talojen vuoksi.

Chile antoi hyvän maistiaisen suuhun Etelä-Amerikasta, eikä pelkästään hyvän ja halvan viinin vuoksi (halvimmat viinit maksoivat kaksi euroa pullolta, eivätkä nekään olleet pahoja.). Ruokakulttuuriin emme säästökuurin vuoksi hirveästi perehtyneet, mutta Chilessä riittäisi purtavaa paljon pidemmäksikin aikaa. Jos 10 päivää pystyy helposti viettämään yhdessä kaupungissa kyllästymättä, voisi pitkän ja maantieteellisesti rikkaan maan tutkimiseen käyttää helposti kuukausia. Paikalliset puhuvat suhteellisen nopeaa espanjaa, mutta ymmärsimme kuitenkin riittävästi ja pystyimme jopa vastailemaan espanjaksi joihinkin asioihin, joten alkeisespanjalla kyllä pärjää, mutta kielitaitoon kannattaa panostaa. Silloin saisi varmasti enemmän irti kaupungeista, nähtävyyksistä ja chileläisten elämästä.

Mielenkiintoinen asia Chilessä oli myös opiskelijoiden mielenosoitukset. Kaikki koulut oli suljettu (vallattu) ja pöytiä ja tuoleja oli kasattu koulujen aitojen taakse barrikadeiksi. Opiskelijat haluavat paremman koulutusjärjestelmän, sillä nykyinen on paikallisella mittapuulla suhteellisen kallis, vaikka laatu ei sitä oikeuttaisikaan. Opiskelijat pitävät muuten Suomen koulutusjärjestelmää esimerkillisenä. Opiskelijoiden järjestämästä joukkosuutelutapahtumasta uutisoitiin myös Suomen mediassa. Santiagossa opiskelijat osoittivat mieltään myös juoksemalla presidentinlinnaa ympäri 24/7 päivien ajan. Välillä vaihdetaan juoksijaa, mutta koko ajan on joku vauhdissa lipun kanssa.

Chile oli loistava vaihtoehto latinalaiseen kulttuuriin tutustumiseen ja jatkokurssille aiomme osallistua Chilen pohjoisnaapurissa, Perussa, seuraavan noin kahden viikon ajan. Tavoitteenamme on päästä alkeisespanjan ja englannin yhdistelmällä Machu Picchulle ja nähdä laama.

Viimeinen etappi ennen Amerikkaa

Uuden-Seelannin viimeiseen etappiin, Aucklandiin, matkustimme lentäen Eteläsaarelta. Chilen tulivuoren aiheuttaman tuhkan vuoksi lensimme koko matkan matalalla, pilvien alapuolella, joten koneesta sai ihailla kaunista vuoristomaisemaa. Shuttle bus lentokentältä kaupunkiin maksoi 42 NZD kahdelta henkilöltä ja kuljettaja vei hostellin ovelle saakka. Yövyimme Lantana Lodge –nimisessä kotimajoitustyyppisessä hostellissa Parnellin kaupunginosassa, kaupungin itäpuolella.

Aucklandissa oli tarkoitus viipyä kolmisen päivää ennen suoraa lentoa Chileen. Chilessä kesäkuun alussa purkautuneen tulivuoren aiheuttaman tuhkapilven vuoksi lentomme kuitenkin peruttiin. Onneksi hostellissamme oli puhelin, jolla sai soittaa ilmaiseksi Aucklandin alueen numeroihin, joten saimme Quantasin puhelinmyynnistä järjestettyä uudet lennot Los Angelesin kautta pari päivää myöhemmäksi. Meille ei tästä koitunut oikeastaan muita ylimääräisiä kuluja, kuin USAan tarvittava esta-viisumi (14 USD), joka kaikkien USAan saapuvien on hankittava, vaikka siellä olisi vain koneenvaihto eikä poistu kentältä lainkaan. 

Uuden-Seelannin suurin kaupunki, 1,2 miljoonan asukkaan Auckland, on aika suhteellisen tavallinen suuri kaupunki. Auringonpaiste helli koko vierailun ajan ja kiertelimme keskustassa kävellen. Kaupungissa on myös mahdollisuus hypätä city circle –bussiin, mikä on lähinnä matkailijoille suunnattu kaupunkibussi. Keskustassa on joitain hienoja taloja, kirkkoja ja patsaita, mutta myös hieman vähemmän esteettistä arkkitehtuuria löytyy. Kaupungin keskusta sijaitsee mäkien keskellä ”kuopassa”, joten ilman tuntui siellä suhteellisen raskaalta ja pakokaasuiselta. Satama-alue on eloisa kauppoineen ja kahviloineen. Uudessa-Seelannissa oli jo budjetti mennyt jonkin verran yli, joten Aucklandissa yritimme hieman pihistellä, emmekä siksi poistuneet kaupungin ulkopuolelle. Uudessa-Seelannissa tulee kuitenkin varmasti jossain vaiheessa käymään vielä uudestaan, joten jääpä nähtävää vielä ensi kertaankin.

Aucklandin keskustassa sijaitsee SkyTower, mikä on Uuden-Seelannin (kuulopuheiden mukaan jopa eteläisen pallonpuoliskon) korkein rakennelma (328 m). Torniin voi mennä katselemaan maisemia lasitasanteelle tai extreme-ekit voivat hypätä tornista myös vaijerin varassa. Meillä ei kuitenkaan ollut moiseen varaan ja jouduimme tyytymään halvempaan huviin, elokuviin. Taas ollaan yhtä huonoa komediaa rikkaampia. Tarkoituksena oli käydä myös Aucklandin taidemuseossa katsomassa maorinäyttelyä, mutta jotenkin ihmeen kaupalla onnistuimme taas sekoamaan lentopäivissä. Olimme jatkuvasti siinä uskossa, että korvaava lentomme lähtee maanantaina, kunnes lauantai-iltana tarkistimme asian ja huomasimme, että lento lähteekin jo sunnuntaina. Siinä vaiheessa tulikin sitten jo kiire pyykinpesun ja pakkailujen kanssa, joten museo jäi välistä. Aucklandista matka jatkui tosiaan pienen odottelun jälkeen Santiago de Chileen, Etelä-Amerikkaan, ja päästään vihdoin testaamaan espanjankielentaitoja (tai lähinnä ehkä lukemaan sanakirjaa).

Ja vielä lisää lampaita

Eteläsaaren seikkailut alkoivat tosiaan lauttamatkalla, joka kuulemma on yksi maailman hienoimmista. Meidän kohdalla se ei aivan pitänyt paikkaansa, sillä lautta oli myöhässä, mikä tarkoitti käytännössä sitä että hämärä saapui meidän kannalta ennen aikojaan. Toinen haittatekijä oli vesisateen mukanaan tuoma sumu. Ei tehnyt paljoa mieli mennä katsomaan näköalakannelta maisemia sateen, sumun ja tuulen vuoksi, joten tyydyimme oleskelemaan lautan sisätiloissa. Toisinaan tuuli niin voimakkaasti, ettei ikkunoista näkynyt kuin vettä, horisontin kadotessa ikkunoiden yläpuolelle. Oikeasti hyvää oli kuitenkin se, että lauttamatka oli edukkaampi, mitä nopealla nettietsinnällä olimme varautuneet (228 NZD, noin 120 e kahdelta aikuiselta ja matkailuautolta).

Pimeän saattelemana ajoimme Eteläsaaren ensimmäisen etappimme: Pictonista ilmaiseen majapaikkaamme, joka aamun sarastaessa paljastui valitettavasti mudan ja lehmän sonnan sekaiseksi liejuksi. Oli siis aika pestä kengät(kin). Paikka sijaitsi keskellä ei mitään, mutta oli kuitenkin suhteellisen hyvillä maisemilla siunattu. Leirintä oli noin kolmen kymmenen metrin päässä merestä poukamassa, jota ympäröi korkeat, vehreät kukkulat. Aamulla poukamaan saapui ryhmä melojia kajakkeineen ja se oli merkki siitä, että meidän oli aika lähteä ajamaan taas eteenpäin. Suunnitelmana oli ajaa itärannikko suhteellisen nopeasti, sillä lännessä olisi todennäköisesti mäkisempää maastoa, joten säästimme näin aikaa länsirannikolle.

Itärannikkoa pitkin ajellessa päädyimme Kaikoura-nimiseen kaupunkiin, missä kävimme hämmästelemässä hylkeiden asuttamaa rantakaistaletta. Näimme matkalla eräältä pysähdyspaikalta myös kahden valaan uivan noin sadan metrin päässä, mutta ne eivät kovin kameralle esiintyneet, vaan niistä näkyi lähinnä vain evät. Christchurchiin saavuimme sinne ennen pimeää. Kävimme  autovuokraamomme toimistolla vaihtamassa rikkinäisen lämmittimemme uuteen, paljon parempaan versioon. Valitettavasti Christchurch kärsii vieläkin helmikuisen maanjäristyksen aiheuttamasta tuhosta ja lähes koko keskusta on suljettu, niin autoilta kuin ihmisiltäkin. Sitähän me emme kuitenkaan tienneet ja yritimme etsiä tulevaa majapaikkaamme, joutuen ajamaan ympyrää keskustan reunamilla. Lopulta löysimme katumme, mutta tietysti leirintämme sijaitsi suljetulla alueella. Hiljentyen katselimme sortuneita rakennuksia samalla kun etsimme paikallisen autoliiton kirjoista toista majoitusmahdollisuutta, joka löytyikin suhteellisen läheltä, New Brightonista.

Kävimme vielä päiväsaikaan katsastamassa Christchurchin keskustaa, aidan takaa. Kävelimme keskustan liepeitä katselemassa isompia ja pienempiä osittain sortuneita taloja. Osa taloista vaikutti suurilta nukkekodeilta, yhden seinän puuttuessa kokonaan ja huonekalujen ollessa paikoillaan. Tuntuu uskomattomalta kävellä lähes tyhjiä katuja aitojen vierustaa pitkin, kun toisella puolella on tuhoutunut kaupungin keskusta ja toisella puolella suljettuja kauppoja keltaiset tai punaiset tuhoista kertovat merkinnät ikkunoissaan. Täytyy oikeasti kunnioittaa luonnonvoimaa, sillä niin moni on Christchurchissa menettänyt kotinsa ja niin moni hieno rakennus antanut periksi mannerlaattojen liikkeelle. Haikein mielin jätimme Christchurchin taaksemme ja suuntasimme kohti Dunedinia. Aivan perille ei päästy, vaan turvauduttiin jälleen kerran DOCn tuottamiin palveluksiin ja yövyttiin maksullisessa leirinnässä.

Dunedin oli varsin mäkinen kaupunki. Itse asiassa siellä sijaitsee Guinnesin ennätysten mukaan maailman jyrkin asutettu mäki, Baldwin street, mutta keskusta oli onneksi suhteellisen helppokulkuista. Keskusta oli pieni ja siellä oli muutamia kuvauksellisia rakennuksia, Dunedinin rautatieasema on kuulemma Uuden-Seelannin kuvatuin rakennus. Itse emme tosin käyneet edes aseman pihalla, kun parkkimittari raksutti kovaa vauhtia kalliita minuutteja. Meille mielenkiintoisin rakennus oli Cadburyn suklaatehdas. Yleensä jätämme vähän kalliimmat matkailunähtävyydet väliin, mutta tänne saimme autovuokraamosta alennuslapun, jolla pääsi kaksi yhden hinnalla, jolloin hinnaksi jäi 9 NZD / henkilö (vajaa 6 euroa). Se oli varsin sopiva hinta, ottaen huomioon sen, että tehdaskierroksella sai herkkuja kotiin viemiseksi pienen säkillisen verran. Kierrokseen sisältyi opastettu kierros tehtaassa, mikä ei aivan Jalin tehtaan veroinen ollut, mutta silti suhteellisen mielenkiintoinen. Meille kerrottiin eri suklaista ja valmistustavoista ja näimme koneistoa ja ties mitä, mutta ehdoton huipennus oli kierroksen päätös siiloon. Harvoin ihminen näkee tuhannen raakasuklaakilon tippuvan katosta samaan tapaan kuin vesiputouksen! Miksi siellä oli suklaaputous? Mitään hyötyä siitä ei kuulemma ole, ellei oteta huomioon sitä, että ympäristön possut saavat kerran kuukaudessa syödä tonnin suklaata kun suklaamassa vaihdetaan, mutta hauska se on ja ainoastaan siellä vieraita varten. Dunedinissa järjestetään aina heinäkuun lopussa chocolate festival, missä Baldwin streetin päältä lasketaan liikkeelle 30.000 jättikokoista Cadburyn jaffakarkkia (kovalla appelsiinikuorella päällystetty suklaamakeinen). Jokainen karkki on numeroitu ja ihmiset voivat ostaa arpajaistyyliin itselleen lipun, rahat menevät hyväntekeväisyyteen. Viisi ensimmäistä maaliin tullutta palkitaan Cadburyn tuotteilla. Harmi vain ettei osuttu paikalle kyseisen tapahtuman aikoihin.

Tehtaanmyymälästä tarttui mukaan yllättäen muutamia herkkuja, joiden avuilla jaksettiin ajella kohti Invercargillia eteläistä maisemareittiä pitkin ja yöpyä jälleen kerran mystisen kaukana päätiestä olevalla meripoukamaleirintäalueella. Aamulla komeiden maisemien lisäksi koimme myös lammasinvaasion. Lauma lampaita siirrettiin ilmeisesti laitumelta toiselle. Koirien avulla niitä kulki satoja kiltisti tietä pitkin kohti vehreämpiä maisemia. Niin mekin teimme. Invercargill oli meidän suuntaan saarta kierrettäessä viimeinen isompi kaupunki. Täydensimmekin varastojamme ja kävimme kiertämässä, ehkä tiekaavaltaan hiukan tylsää kaupunkia. Erikoisuutena voidaan kai mainita rauta-, erä- ja lisäksi ainakin kotitaloustarvikekauppa, minkä rautapuolella on World’s fastest Indian -elokuvan moottoripyörän kuori näytillä, muiden vanhojen kaksipyöräisten lisäksi (kiitos vain Miikan kotitekoisen leffavuokraamon, on tämäkin pätkä tullut katsottua). Löytyipä Invercargillista vähän tuliaisiakin, joten ei se aivan turha pysäkki ollut.

Invercargillin jälkeen alkoi maisemat muuttua pikkuhiljaa hiukan karumpaan suuntaan. Horisontissa alkoi nimittäin näkyä lumihuippuisia vuoria! Niitä oli odotettukin. Lumihuippuisissa vuorissa on vain jotain majesteettista, vaikka ne näkyivätkin vain horisontissa. Viimein maasto muuttui ja Eteläsaari alkoi näyttää osia erilaisesta kauneudestaan. Tiet eivät kuitenkaan muuttuneet juurikaan mäkisimmiksi vielä, mutta vuorten läheisyys seuraavassa majapaikassamme luonnonpuistossa toi mukanaan yöpakkasen. Piristimme kuitenkin itseämme kirjoittamalla toistakymmentä postikorttia kylmenevässä laaksossa lämpöiseen Suomeen. Tuleepahan vietettyä hiukan erilaiset kesäkuukaudet. Yöpakkasia saattaa kyllä olla Suomessa jopa kesälläkin, joten se ei ole niin erikoista, mutta ne järven takaa näkyvät valkohuippuiset vuoret ja ympäröimän metsän vehreät lehtipuut, vaikka ajan puolesta täällä aletaan melkein lähestyä jo keskitalvea, ne tuntuvat niin erikoisilta! Suomessahan sillä hetkellä oli aurinkoisia kesäpäiviä, kun me kuljimme varmoin kilometrein kohti talvea.

Seuraava kohteemme oli Milford Sound, mutta sitä ennen pysähdyimme pienessä Te Anau -nimisessä kaupungissa. Täytyy olla ehkä hiukan kateellinen asuntojen sijainneista, sillä kyllä vuoristomaisemissa olisi hieno asua. Tämänkin pienen kylän vieressä on kaiken lisäksi vielä suhteellisen suuri järvi, jonka rannalta olisi päässyt risteilyille tai lennoilla. Te Anaussa olevien matkamuistomyymälöiden sekä ravintoloiden määrästä voitiin taas päätellä, että törmäsimme jälleen yhteen matkailulla elävään pikkukylään. Olihan se kieltämättä ihan hyvä paikka matkailutoiminnalle, nimittäin Milfordiin menevä tie on umpikuja, joten tuntuu luonnolliselta, että palvelut keskittyvät pieneen kylään enemmin kuin sadan kilometrin päähän keskelle hankalia vuoristoteitä. Te Anausta mukaan tarttui täystankillinen polttoainetta, vähän lisää lämmintä vaatetta koleiden aamujen vuoksi sekä tietysti muutama matkamuisto, ihan jo tarjonnan runsauden vuoksi.

Meillä oli onnea Milford Soundin kanssa, sillä mentäessä kohti Milfordia oli hyvä keli ja maisemat näkyivät selvästi. Nukuimme yhden yön lähellä Milfordia DOCn leirintäpaikalla, josta pääsimme suhteellisen nopeasti tien päähän ja risteilemään Milford Soundin vuonoon aamuyhdeksän aikaan. Teistä täytyy sanoa sen verran, että niitä oli nautinto ajaa, vaikka välillä saikin olla varovainen kuuran ja mustan jään kanssa. Maisemat olivat kerrassaan uskomattoman jylhät kavutessamme välillä kävelyvauhtia jyrkkiä ylämäkiä pitkin. Lisäksi reitin varrella oli useita muita nähtävyyksiä, kuten The Chasm, joka on veden veistämä kivinen taideteos. Chasmin läheisyydestä löytyi myös suojaisa joen uoma, jossa vesi virtasi turkoosina ja täysin kirkkaana kivien ylitse. Sinne osasimme eksyä, kun risteilyn henkilökunnan jäsen meille sen vinkkasi. Jos olisi kesä, olisi paikka ollut paratiisimainen uimapaikka, sillä talvellakin paikka oli uskomaton. Samaisessa paikassa törmäsimme myös pariin kea-lintuun, Uuden-Seelannin eteläsaarella asustavaan papukaijalajiin. Keat olisivat varmaan lähteneet jopa auton kyytiin ruuan toivossa, niin kesyjä ne olivat, mutta niiden ruokinta oli ehdottomasti kielletty.

Risteilylle meillä oli myös Christchurchista autovuokraamomme kautta saadut alennuskupongit. Aurinko ei ollut vielä edes noussut kallioiden takaa, kun keli alkoi hiukan harmaantua. Risteilyllä kerkesi ihailemaan molemmin puolin kohoavia seinämiä silti aivan riittävän hyvin, mutta kovin kauniita kuvia ei kyllä saanut otettua. Risteilyn parasta antia oli lähestulkoon vesiputouksen alle ajaminen, mutta muuten risteily saattaisi olla mukavampi kokemus kesällä. Toisaalta oli mukavaa, kun kannet eivät olleet täynnä ihastelijoita, vaan tilaa oli siirtyä paikasta toiseen ja saimme helposti yrittää ottaa kuvia. Ajaessamme takaisin Te Anauhun sumu tai pilvet laskeutuivat todella alas, eikä harmaalta massalta enää nähnyt ympäröiviä vuoria, joten vuonossa vierailu todellakin osui juuri oikeaan kohtaan. Myöhempi risteily olisi voinut olla paljon, paljon tylsempi.

Suuntasimme Te Anausta pohjoista ja matkalle osui Queenstown, joka osoittautui pienemmäksi kaupungiksi, mitä  luulimme. Emme pysähtyneet Queenstownissa kuitenkaan, sillä meillä oli taas pienoinen kiire päästä leirintään ennen pimeän tuloa. Queenstownista voimme nopean läpiajon perusteella sanoa, että kaupunki on alppikylämäinen keskittymä, mistä löytää kaikenlaista oheistoimintaa ja kauppaa jne. Lisäksi siellä oli pieni hälinä käynnissä, koska vierailusta seuraavalla viikolla siellä järjestettiin talvifestivaalit, mikä tuntui hassulta ajatukselta, sillä siellä ei ollut yhtään lunta ja Queenstownin aluea on ilmeisesti yksi suosituimpia laskettelupaikkoja Uudessa-Seelannissa. Toivottavasti he saivat lumensa.

Queenstownista jatkoimme siis hyvin nopeasti kohti rannikkoa. Eräälle vuoristotielle Quuenstownin ja rannikon välille mahtui yksi meille vierailemisen arvoinen paikka, Cardrona hotel, joka kuulemma on Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa toiminut Prancing Pony -majatalona. Oikeasti paikka on vanha hotelli, joka ei ulkoapäin näyttänyt yhtään samanlaiselta, mitä elokuvassa. Eikä kyllä sisältäkään, vaikka siellä iso takka olikin, ei sitä samaksi tunnistanut. Ylpeänä voimme siis sanoa, että saimme elokuvasaagaakin fanitettua ja samalla kerralla kävimme myös ensimmäisen kerran ravintolassa syömässä Uuden-Seelannin osuuden aikana. Ruoka oli maukasta ja paikka erittäin viihtyisä, joten jos Cardronan suunnalle sattuu, kannattaa käväistä, vaikkei LOTR-elokuvista välittäisikään.

Ravintolan jälkeen matka jatkui kohti isompia teitä ja rannikkoa. Etukäteen olimme valinneet yöpymispaikaksemme Haast-nimisen kylän, mutta jouduimme hiukan yllättymään, kun kaikki majoitusvaihtoehdot oli suljettu talven vuoksi. Muuta haittaa tästä takaiskusta ei aiheutunut, muuta kuin se, että saimme ajaa kaksi tuntia enemmän ja jouduimme siten etsimään majoituksen pimeässä. Se kävi kuitenkin helposti, sillä hätävaihtoehtomme, Fox Glacier, oli käytännössä yhden tien varrella, muttei se silti estänyt meitä ajamasta väärään paikkaan. Kiltti setä, jo suljetusta toimistosta, sanoi kauniisti ”taidatte etsiä tuota naapuria” ja nyökkäsi pimeään päin.

Fox Glacierissa erikoista on ikijäätikkö suhteellisen lähellä kylän keskittymää. Pitihän se käydä katsomassa, mutta ilman oppaita, säästösyistä, emme valitettavasti päässeet jäätikön päälle saati viimeistä näköalapaikkaa lähemmäs. Tyydyimme siis ihastelemaan jäätikköä noin 100 metrin etäisyydeltä. Itse jäätikkö ei kaukaa kovin kummoiselta vaikuttanut, mutta ympärillä kohoavat pystysuorat, jään muovaavat seinämät olivat vakuuttavia. Toinen vastaavanlainen ”jäätikkökylä”, Franz-Josef, sijaitsee Foxilta pohjoiseen. Siellä seurasimme opasteita jäätiköstä poispäin ja se kannatti, sillä puolen tunnin kävelyn jälkeen löytyi upea pieni ja täysin tyyni lampi, josta sai otettua hienoja heijastuskuvia lumihuippuisista vuorista ja jäätiköstä. Itse jäätikölle olisi ollut puolentoista tunnin kävely suuntaansa, mutta siihen meillä ei ollut aikaa.

Aivan pohjoiseen asti emme länsirannikkoa ajaneet, vaan piipahdimme rannikon suurimmassa kaupungissa Greymouthissa, josta lähdimme taas sisämaahan päin, kohti Arthurs Passia. Se oli tie, joka kulki vuorien solassa ja muutamassa kohdassa tarjosi suhteellisen komeita maisemia. Epäonneksemme ensimmäisenä päivänä pilvet olivat matalalla, eikä vuoria edes nähnyt. Arthurs Pass oli pienoinen pettymys, olisimme toivoneet vielä enemmän maisemaa ja vuoristotietä, mutta reitti oli kuitenkin suhteellisen tylsä. Olihan reitti toki hieno, muttei tässä vaiheessa matkaa tarjonnut enää mitään uudenlaisia maisemia tai wou-elämystä. Erään kukkulan päällä havaittiin kuitenkin muodostuma suuria kiviä, jotka näyttivät aivan linnan raunioilta ja yllättäen paikka oli myös nimetty sen mukaisesti – Castle Hill. Kyllähän siellä piti käydä.

Castle Hillin korkein kohta on reilut 900 metriä merenpinnan yläpuolella ja koska meitä oli siunattu hyvällä säällä, oli selvää, että kukkulalle kavuttaisiin. Mäki oli yllättävän jyrkkä ja muutamat tauot jouduttiin pitämään, mutta kun kivikasojen seasta pääsi kukkulan huipulle, oli näky hengästymisen arvoinen. Kovin pitkälle sieltä ei kuitenkaan nähnyt, sillä kiipesimme vain noin 200 metriä ja ympärillä kohosi korkeita vuoria. Castle Hillillä on satoja suuria kalkkikiviä, varsinkin rinteessä, johon me kiipesimme, ja se onkin suosittu alue kivikiipeilylle. Maisemien ihailujen ja muutaman ajotunnin jälkeen olivat taas pilvet laskeutuneet todella alas, mutta onneksi olimme jo melkein ylittäneet Uuden-Seelannin alpit ja lähestyimme taas Christchurchia.

Meillä oli vielä kolme päivää juhannukseen, emmekä vielä halunneet mennä Christchurchiin joten päätimme lähteä vierailemaan Tekapo-järvellä, koska olimme alunperin punninneet sen ja Arthur's Passin välillä matkareittejä suunnitellessamme. Reissu lisäsi kilometrejä noin 350 reittiimme, mutta tulipahan ainakin nähtyä enemmän. Ajelimme Inland Scenic Routea pitkin, joka ei kyllä ollut kummoinen ”maisemareitti”. Eikä kyllä Tekapo-järvikään, sillä sumua oli niin paljon, ettei kymmentä metriä eteensä nähnyt. Tekapon piti olla kirkas ja turkoosi järvi, mutta eihän siitä nyt nähnyt kuin rannan kivet. Onneksi opaskirjasemme vinkkasi kahvilan, joka on rakennettu tähtiobservatorion viereen korkealle kukkulalle, joten suuntasimme sinne. Paikka ei ollut nimittäin pettymys, sillä kahvila oli pilvien/sumun yläpuolella ja mäen laelta näki jopa pieniä pilkahduksia turkoosista Tekaposta. Muutenkin kahvila oli todella vaikuttava lasikattoineen ja -seinineen. Kunnon näköalapaikka siis eikä tarjoilussakaan ollut sanomista.

Juhannus oli meillä yksi kovasti odotettuja juhlia, olihan sitä varten tuotu Suomesta asti eväitä! Sen vietimme Christchurchin läheisyydessä New Brightonissa, samassa leirinnässä, missä olimme viimeksikin. Sinne pääsy oli vain hankalampaa kuin viimeksi, sillä Christchurchia koetteli jälleen maanjäristys pari päivää meidän edellisen lähdön jälkeen ja teitä oli poikki viimekertaista enemmän. Emmekä mekään jäänet ilman järistyksiä, sillä saimme kokea pari pientä tärinää kahtena eri päivänä. Muuten meidän juhannus sujui varsin rauhallisesti, maistellen paikallisia, matkan aikana kerättyjä kuivia omenasiidereitä. Juhannusruokana meillä oli juhlallinen ja kotoisa, iso makaroonilaatikko ja jussitoivotuksia läheteltiin Skypen kautta.

Juhannuksen jälkeen jouduimme luopumaan lähes kuukauden meidän kotina olleesta, vihreästä Suuresta Kirpusta. Tuli vähän haikea olo, joka kyllä pakeni autoa siivotessa, mutta silti voi sanoa, että asuntoautoilu oli aivan loistava tapa tutkia Uutta-Seelantia. Budjettimme paukkui jonkin verran yli suunnitellun, mutta ajoimme myös yli 4600 kilometriä, joten kyllä siinä auto ehtii kuluttamaankin (n. 15 litraa satasella, polttoaine Suomen hinnoissa), varsinkin kun täällä pinnanmuodostus ei ole ihan Suomen Pohjanmaan luokkaa. Uuteen Seelantiin automatkalle suuntaaville vinkiksi, että kauppaostokset kannatta tehdä isommissa erissä Countdown ja NewWorld –supermarketeissa, koska molemmat liikkeet tarjoavat alennusta polttoaineista tiettyjen ketjujen asemilta. Mitä enemmän rahaa käytät kaupassa, sitä enemmän senttejä per litra lähtee pois tankkaushinnasta. Suuntasimme Eteläsaarelta pohjoiseen, Aucklandiin, eli takaisin lähtöpisteeseen, mutta tällä kertaa olimme valinneet matkustustavaksi lentämisen monen ajoviikon jälkeen.

Ja vielä ne majoituspaikat Eteläsaarella:

Robin Hood Bay, South New Brighton motor camp, Glencoe Scenic Reserve, Purakanui Bay Scenic Reserve, Invercargill Top 10, Lake Monowai (Fiordland National Park), Lake Gunn (Fiordland National Park), Moke Lake Recreation Reserve, Fox Glacier campervan park, Goldsborough (Shamrock Creek Amenity Area), Lake Pearson Conservation Area, Pioneer Park Conservation Area, Lower Ahuriri Riverbed Conservation Area, Ashburton caravan park ja jälleen South New Brighton motor camp.