Kaakkois-Aasia meidän silmin

Aasia jäi taakse kolmen helteessä vietetyn kuukauden jälkeen. Hieman kaihoisilla fiiliksillä piti astua koneeseen Jakartalla, koska Aasiassa olisi helposti vierähtänyt koko matkaa varten varatut seitsemän kuukautta. Monia mahtavia paikkoja jäi varmasti näkemättä ja tuskaisin ajatus onkin, ettei kaikkea vain ehdi nähdä. Onneksi Aasiassa vietetyt kuukaudet olivat kuitenkin täynnä mahtavia kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä, eikä kameravarkautta lukuun ottamatta suurempia vastoinkäymisiä sattunut. Monelta osin odotukset täyttyivät tai jopa ylittyivät, täysin epämieluisia paikkoja ei tullut vastaan lainkaan. Jos pitäisi jotain vähemmän kiinnostavia paikkoja nimetä, niin tuskin Laosin Vientianeen tulee enää lähdettyä. Phonsavanin pikkukyläkin taitaa olla aika hyvin jo nähty. Kambodzhan Phnom Penh ei myöskään jotenkin sykähdyttänyt, mutta sinne menimmekin lähinnä historiallisten kohteiden ajamina. 

Pohjois-Thaimaan Chiang Maita ja Paita sekä Kambodzhan Koh Rong -saaren paratiisitunnelmaa muistelee tällä hetkellä eniten kaiholla ja näihin paikkoihin lähtisi hyvin mielellään uudestaan. Myös Vietnamin Hoi An ja Hanoi pystyisivät varmasti viihdyttämään vielä toisenkin vierailun verran. Etelä-Laos jäi tällä matkalla kokonaan väliin ja sinne tulee varmasti jossain vaiheessa lähdettyä. Laosin matkailu on tällä hetkellä vielä niin lapsenkengissä, että siellä pystyy helposti nauttimaan autenttisesta Laosista ilman suuria hotellikomplekseja. Tilanne tulee kuitenkin varmasti (valitettavasti) muuttumaan vuosien kuluessa. Malesia ei alun perinkään ollut meidän suunniteltujen kohteiden listalla, joten sen voisi myös kokonaisuudessaan lisätä seuraavan reissun listaan.  Nepalista oli alun perin tarkoitus aloittaa tämä matka Thaimaan sijaan, mutta päädyimme lopulta keskittämään Aasia-osuuden ainoastaan Kaakkois-Aasian maihin, koska se oli kaikista edullisin ratkaisu. Nepal on ehdottomasti yksi itseä eniten kiinnostavista paikoista ja sinne matka varmasti jossain vaiheessa myös suuntaa. 

Kolmen kuukauden aikana Aasiassa kuljimme busseilla yhteensä noin 160 tuntia, junalla ja veneellä molemmilla noin parikymmentä tuntia ja lisäksi matkoja on taittunut tuktukeilla, takseilla, kimppakyytiautoilla, norsulla, skootterilla ja jalan lukuisia tunteja, puhumattakaan kilometreistä. Aasiassa ei ylipäänsäkään kannata turhan tarkasti tuijottaa matkan pituutta kilometreissä, koska sadan kilometrin matkaan saattaa toisinaan kulua jopa viisi tuntia. Moottoriteitä ei läheskään joka paikassa ole jo pelkästään maaston vuoksi ja matkustamiseen kannattaa siksi varata mielellään liian paljon kuin liian vähän aikaa, niin säilyy turhalta stressiltä ja pettymyksiltä. Perille kuitenkin aina pääsee ennemmin tai myöhemmin. Vaikka liikenne on ruuhkaista ja nopeaa monissa maissa ja turvavöitä ei joko ole lainkaan tai ne on survottu penkin väliin niin, ettei niihin pääse käsiksi, ei kyydeissä yleensä kuitenkaan tarvinnut pelätä. Edelleen jaksaa kuitenkin ihmetyttää mitä kaikkea Aasiassa on nähnyt kuljetettavan mopojen ja skoottereiden selässä. On nähnyt kymmenittäin vesimeloneja, ovia, tiilipinoja, sata kiloa riisiä, rakennustelineitä, koiria, kuusi ihmistä, kanoja ja ties mitä muuta kulkevan kerralla yhden kaksipyöräisen selässä. Onhan se tietysti kätevä menopeli ruuhkassa. Mielenkiintoisia ovat myös lait, jotka koskevat mopoilijoita. Esimerkiksi Kambodzhassa kuljettajalla on sakon uhalla oltava kypärä päässä, mutta muita kyydissä olijoita laki ei suinkaan kosketa. 

Aasiasta tulee varmasti eniten ikävä aurinkoa, edullisuutta, maukasta ruokaa, upeita maisemia, ystävällisiä ihmisiä ja leppoisaa elämänmenoa. Asioista ei yleensä stressata ja touhoteta turhan takia, vaan kaikki hoituu aikanaan omalla painollaan. Käymistämme maista Laosissa ihmiset tuntuivat kaikista eniten oikeasti ystävällisiltä. Ihmiset eivät muuallakaan olleet ilkeitä tai edes töykeitä, mutta yleensä hymy vain hyytyi kun sanoi, ettei aio ostaa mitään. Toivottavasti Laosissa tilanne ei aivan heti muutu matkailijamäärien kasvun myötä. 

Tässä vaiheessa matkaa on kyllä ehtinyt huomata jo olevansa reissussa eikä lomalla. Lomalla pääsääntöisenä tavoitteena on yleensä rentoutuminen: syödään hyvin, majoitutaan mukavassa hotellissa ja käydään retkillä. Rahaa on ylipäänsä enemmän käytössä. Reissussa rinkka selässä kulkiessa saa jatkuvasti olla tarkkana, ettei joku yritä huijata, ryöstää, kiristää tai muuten vain jotenkin jallittaa. Suuren osan ajasta on joko väsynyt, nälkäinen, likainen, rahaton tai kaikkea edellä mainittua, kantaa selässään jatkuvasti koko tämän hetkistä 20 kiloa painavaa elämäänsä ja yrittää luovia tiensä johonkin majoitukseen, missä ei nyt aivan katto vuotaisi naaman päällä ja sängyssä ei aivan niitä kaikista suurimpia ja rumimpia torakoita kävelisi. Silti tähänastinen matka on ollut hyvinkin antoisa. En nyt tiedä onko sitä mitään elämän tarkoitusta tai omaa sisintään tai muutakaan yhtä syvällistä tullut löydettyä, mutta ainakin kaikesta ”kurjuudestakin” huolimatta matka on ollut täynnä niin hienoja kokemuksia, että lopputulos on pitkällä plussan puolella. 

Low seasonin aikaan kannattaa lähteä reissulle jos budjetti ei ole dollareilla pilattu. Ihmisiä on silloin vähemmän liikkeellä, eikä tarvitse töniä muita matkalla parhaille auringonottopaikoille. Hyviä majoituspaikkoja löytyy helposti ja lisäksi vielä edullisempaan hintaan kuin huippusesongin aikaan. Kaakkois-Aasiassa on kaikkialla kuitenkin vielä miellyttävän lämmin loppukeväästäkin ja sadekausikaan ei ole vielä iskenyt täysillä. Meidän budjetti koko matkan ajalle tasaisesti laskettuna oli 30 e / päivä + 100 e hätävara / kk, eli toisinsanottuna 1000 e / kk. Aasiassa elää helposti kuitenkin paljon halvemmallakin ja meilläkin meni kolmessa kuukaudessa vain hieman yli 2000 e / hlö, vaikka emme aivan äärimmäisen köyhäillen eläneet. Budjettiin kuuluu kaikki yöpymisestä ruokailuun ja kulkemisesta ostoksiin. Suomessa maksoi kuitenkin pelkästä asumisesta jo 15 e / yö omassa vuokra-asunnossa, millä hinnalla Aasiassa voi asua viisikin yötä ihan mukavassa huoneessa. Kambodzha osoittautui meidän kokemuksen mukaan yllättäen hieman naapurimaitaan kalliimmaksi, joskin suomalaisen näkökulmasta sekin on edullinen matkailumaa. Suomalaisten on niin paljon helpompi säästää palkastaan sen verran, että pääsee matkustamaan edes kuukaudeksi Aasiaan, kuin keskituloisen aasialaisen päästäkseen matkustamaan Eurooppaan, että mahdollisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväksi.

Sun, sea, surf

Balille laskeutuminen oli ehdottomasti tähänastisen reissun jännittävin. Koneen lähestyessä kenttää, ei ikkunoista nähnyt kuin merta, mikä johtunee siitä, että Denpasarin lentokenttä on ilmeisesti osittain rakennettu meren päälle. Renkaat kuitenkin osuivat suhteellisen pehmeästi kiitoradalle, eivätkä mereen ja niin saavuimme Balille.

Lämpötila Balilla oli hyvin samankaltainen kuin Phuketissa, ellei jopa hiukan kosteampi. Hyvä niin sillä Balilla vietettävät kymmenen päivää olisivat todennäköisesti viimeiset hellepäivät pariin kuukauteen, joten lämmöstä täytyi yrittää nauttia. Raahasimme rinkkamme kentän turvatarkastusten ohi ja pysähdyimme kenttäkahvilaan hakemaan tietoa tulevasta majatalostamme, jolloin toinen meistä simahti autuaasti kahvilan sohvalle huonosti nukutun yön vuoksi. Heti kun osoite selvisi, lähtivät sekä väsynyt että unenpöpperöinen matkustaja etsimään kyytiä kohti Kuta-beachia, mikä ei todellakaan ollut vaikeaa, koska muutama sinnikäs taksimies jopa kyttäsi kahvilan ikkunan takana milloin sieltä lähtisimme.

Ensivaikutelma Balilta saatiin taksin ikkunoiden läpi. Kuski vei meidät pieniä katuja pitkin ja matkustaminen oli hidasta ja tökkivää, sillä autot ja mopot yrittivät ohitella toisiaan tuon tuosta, mutta katujen leveys ja mutkat eivät sitä aina mahdollistaneet. Kuski oli sitä mieltä, että kannattaa vuokrata mopo, mutta viiden minuutin taksikyydin jälkeen emme olleet aivan samaa mieltä asiasta liikenteen vuoksi. Pääsimme kuitenkin turvallisesti melkein perille asti Poppies I -nimiselle kadulle. Meidät nimittäin jätettiin keskelle risteystä ja sanottiin, että kolmannen katulampun kohdilta vasemmalle ja sieltä löytyisi etsimämme. Laskettuamme huolellisesti katulamput, emme uskoneet niin pienen kujan olevan meidän katumme ja kiersimme vähän kauempaa isompia, mutta turhaan, se kuja oli oikeasti meidän katu! Se oli paikoittain niin kapea, että kaksi vastakkain tulevaa skootteria mahtui hitaasti menemään ohi toisistaan, mutta ihmisille ei sitten ollutkaan enää tilaa. Kokemus toi välillä mieleen Hanoin rautatiesillalla kävelyn, sillä skootterit viuhahtivat välillä vauhdilla ja todella läheltä meidän ohitsemme.

Valitettavasti ennakkoon katsomamme, hiukan budjettiamme liikaa syövä majoitus oli täynnä, joten jäimme ilman ilmastointia ja uima-allasta. Niiden sijaan saimme nurkan takana sijaitsevasta, hiukan vaatimattomammasta majatalosta yli kolme kertaa halvemmalla (80.000 IDR/yö) vinkuvalla, ruosteisella tuulettimella varustellun huoneen, jossa lämpötila ei laskenut yölläkään alle kolmenkymmenen.  Kämppä ei kuitenkaan ollut reissun hirveimmästä päästä vaikka rähjäinen olikin, joten hintalaatusuhde oli mielestämme hyvä. Aamuisin pääsi kylmään suihkuun, lämpöistä vettä kun ei tullut, minkä jälkeen viiteen minuuttiin ei edes halunnut miettiä ilmastoinnin tuomaa autuutta, joten miksi siitä edes siis tarvitsisi maksaa ylimääräistä. Hyvä vaan, että päädyimme edulliseen majataloon, sillä Kuta paljastui suhteellisen kalliiksi paikaksi myöhemmin saapumisiltana.

Otimme arvatenkin tuhdit päiväunet heti saavuttuamme ja illalla lähdimme etsimään mieluisaa ravintolaa. Päädyimme Legian- kadulle, mikä on toinen Kutan pääkaduista. Kymmenen minuutin kävelymatkan aikana neonvalo- ja diskojytkesaasteessa saimme ainakin kolmekymmentä ”taxi? Transport?” tarjousta ja lisäksi kaupan olisi ollut myös Viagraa, kannabista, taikasieniä ja muita vahvempia päihteitä. Tässä vaiheessa mielikuva Balista palmuparatiisina mureni täysin. Yllättävää oli kyllä kuinka avoimesti Kutalla vahvoja päihteitä kaupattiin, koska indonesian lain mukaan huumekuriireille on luvassa jopa kuolemantuomio. Legian on täynnä ravintoloita, diskoja, baareja ja australialaisia ihmisiä. Ainakin Kuta on heidän Mallorcansa ja osa heistä matkustaa Kutalle viettämään railakasta rantalomaa, mikä sitten heijastuu Legianin katukuvaan. Kuta on varmasti juhlijan paratiisi, mutta me odotimme Balilta enemmän palmu-unelmaa kuin riehakasta rantaelämää, joten yhden illan perusteella ei Kuta hirveän hyvää arvosanaa saa. 

Seuraavat päivät lievensivät hiukan ensimmäisen illan järkytystä ja Kuta paljasti rauhallisemman puolensa. Ranta on 7,5 kilometriä pitkä ja siellä on hyvä ottaa aurinkoa, käydä uimassa ja surffata. Balilla on monta hyvää rantaa aalloilla ratsastamiseen ja Kuta on niistä yksi aloittelijaystävällisimmistä, mikä näkyi niin merellä surffaavien kuin myös rannan lautavuokraamoiden määränä ja rannan läheisillä kaduilla surffauksen opettajien toimistoina. Kaduilla näkyy myös skoottereita, joissa on lautaa varten raudat toisella sivulla ja liikkeitä, joista voi hankkia lautoja, jos lajista on kiinnostunut. Rannan läheisyydessä tosin kaikkiin hintoihin tulee rantalisä, jopa ruokiin. Jos haluaa huokeampaa, kannattaa etsiä vähän kauempaa.

Eräänä iltana päätimme mennä katsomaan auringonlaskun rannalle, mutta saman idean oli saanut sadat muutkin. Onneksi rannalla oli kuitenkin tilaa. Valitettavasti taivaanranta oli pilvinen, eikä lasku ollut lähelläkään kaunista, mutta saimme sentään kokea Antin kehuman hedelmän, mangosteenin. Hedelmä muistuttaa etäisesti käpyä ulkonäöltään ja muodoltaan isoa viikunaa. Ruskean kuoren alta paljastuu valkoinen valkosipulimainen rypäs lohkoja, joiden jokaisen sisällä on peukalonpään kokoinen ruskea kivi. Hedelmän maku oli sopivan makea, mutta muuten hankalasti kuvailtava. Hyvää se joka tapauksessa oli, joten kiitos suosittelusta Antti. Sääli vain, että mahdollisuus maistaa hedelmää tuli niin lähellä Aasian osuuden päättymistä, sillä hedelmää olisi voinut maistaa mieluusti aikaisemminkin.

Rantaelämä ja hitaasti nousevat matkustajamäärät saivat meidät lähtemään hetkeksi pois vilskeestä. Hankimme Poppies-kujalta itsellemme liput kohti Ubudia, jonka piti olla vähän rauhallisempi paikka kuin Kuta. Matkustimme perille pienellä tila-autokimppakyydillä neljän muun reissaajan kanssa, ja heti autosta ulospäästyämme kimpussamme oli totuttuun tapaan ystävällisiä kaupustelijoita, jotka tällä kertaa tarjosivat kaikki majoitusta meille liian kalliiseen hintaan. Lähdimme päättäväisesti pois paikalta, suuntaa tietämättä, etsimään halvempaa majoitusta, sillä emme vieläkään tarvinneet uima-allasta tai luksusta. Kutan tyyliin joka talon nurkalla oli yksi tai useampi kuski, joka tarjosi kyytipalveluitaan ”taksi, transport” huudoilla. Eikä riitä, että yhdelle sanoo ”ei kiitos”, sillä jos vieressä on toinen, huutaa hänkin vielä perään. Jos johonkin Balilla kyllästyi, niin se oli juurikin kyydin jatkuva tarjoaminen.

Kadulla tuli joku kysymään etsitäänkö majoitusta ja koska olimme jo melko kaukana lähtöpisteestä, uskalsimme pysähtyä kuuntelemaan miehen tarjousta. Hän tarjosi huonetta 130.000 IDR/yö ja koska olimme lukeneet, että edullisimmat ovat 100.000 rupian kieppeillä Ubudissa, päätimme käydä katsomassa tarjonnan. Kuljimme kylpylän pihan poikki kivimuurille ja siinä olevasta aukosta läpi pienelle kujalle ja sen päähän. Sijainnin ainakin luuli olevan rauhallinen, sillä autoilla sinne ei pääsisi, eikä siis kukaan ainakaan huutelisi kyytejä. Lisäksi sisäänkäyntiä vastapäätä oli riisipeltoa, joka näkynä on varsin miellyttävän rentouttava. Astuimme ovesta sisään ilmeisesti paikallisen talon sisäpihalle ja saimme tietää, että vain yksi huone on vapaana hintaan 150.000 IDR/yö. Tarkistimme huoneen ja päätimme ottaa sen hinnasta huolimatta, paikka vaikutti sen verran rauhalliselta ja siistiltä. Meidät sinne ohjannut herra sitten esitteli itsensä ja arvatenkin hän oli taksikuski ja piti sitten pienen palopuheen mitä kaikkea ympäristössä on ja hän voi kyllä mielellään viedä vaikka minne. Kieltäydyimme ostamasta kyytiä minnekään ja mies sanoi palaavansa lähipäivinä jos mieli on muuttunut ja vielä varmistukseksi antoi käyntikorttinsakin jos sattuisi mieli muuttumaan vaikka vielä samana päivänä.

Kori Bali Inn 2 oli paikan nimi ja majoitusmuoto on jossakin kotimajoituksen ja Bed&Breakfastin välillä. Aamiainen kuului hintaan ja sen sai vaikka nukkui kuinka pitkään, mutta aamulla omistajan tyttären lapset heräsivät leikkimään sisäpihalle, joten sen kannalta hyvin kotimajoituksen oloinen. Huone itsessään oli iso, kolmen hengen huone sisustettuna kokonaan puulla bungalow-tyylisesti ja yllättävänkin siisti. Meillä oli oma pieni terassi missä oli mukava nauttia aamupaloja, mutta riisipeltoja emme majoituksen ikkunoista valitettavasti nähneet. Rauhallisuutta iltaisin häiritsi paikalliset tanssiesitykset, joita noin korttelin päässä esitettiin. Kulttuuri on kyllä hyvä asia, mutta keskiyölle jatkuva kilkuttava rumputyylinen kansanmusiikki vähän söi tanssiesitysten kiinnostavuutta meidän mielissämme, eikä lopulta edes harkittu sellaisen katsomista. Riisipellon toisessa päässä puolestaan oli ravintola, jossa oli joka yö elävää musiikkia noin kolmeen saakka. Sieltä kuuluva musiikki oli helpompaa kuultavaa länsimaiselle korvalle, mutta vaikka se kuului vain etäisesti, olivat esitetyt kappaleet silti tunnistettavissa, mikä ehkä vaikutti välillä unien laatuun, kuten myös aamuneljältä alkava kukkojen kieunta. Lisäksi meidän huoneessa ja sen lähipiirissä oli myös melkoinen eläintarhameininki, sillä kuulimme kukkojen äänen lisäksi myös tutun tockay-liskon äänen, kissoja kulki terassin ohi päivittäin ja huoneestamme bongasimme gekkoja, ison heinäsirkan, hämähäkin, torakan, muurahaisia, terassilta lepakon roikkumassa ja kaiken huippuna oli päivittäin näyttäytyvän n. 13 cm (+häntä) rotta, joka vilisteli seinän ja katon välissä aina silloin tällöin. Edes sängyltä bongattava vikkelä jyrsijämme ei häirinnyt meitä kuitenkaan niin paljoa, että olisimme lähteneet pois majatalostamme, sillä jotain vetovoimaa paikassa oli.

Me koimme Ubudissa kaksi erikoista elämystä, joista toinen oli toiselle meistä varmasti paljon epämukavampi. Kävimme eräässä Ubudin nähtävyydessä, apinametsässä, joka on hinduille pyhä paikka. Alueella on metsää, temppeleitä ja tietysti apinoita. Kuvatessamme apinoita, eräs yksilö oli erittäin utelias (tai nälkäinen) ja hyppäsi selkään. Otimme tilanteesta tietysti kuvia ja apina taisi innostua, sillä se laski virtsat kiipeilypuunsa selkään. Vierailu apinametsässä loppui pian virtsaepisodin jälkeen, mutta paikka oli kyllä muuten hieno ja käymisen arvoinen. Sisäänpääsy alueelle oli 20.000 IDR/henkilö, mikä oli sopiva hinta pienten, karvaisten ja ihmismäisten vekkuleiden näkemisestä. Eväitä ei kuitenkaan kannata mukanaan tuoda, sillä apinat kuulemma haistavat ja löytävät sen laukkujen sisältäkin ja saattavat käydä päälle, minkä eräs ruotsalainen poika todisti viiden apinan kiipeillessä selkää ja käsiä pitkin tavoitellessa pojan kädessä olevaa muovikassia.

Toinen mielenkiintoinen kokemus oli erään suomalaisen tapaaminen. Juhlimme ravintolassa hienoilla aterioilla Suomen maailmanmestaruutta, kun vanha mies alkoi puhumaan viereisestä pöydästä meille suomea. Mies oli 73-vuotias ja kertoi asuneensa Ubudissa 14 vuotta, vaikka tuli vain kahden viikon lomalle. Juttelimme niitä näitä useamman tunnin ja siirryimme vielä toiseen ravintolaankin. Mies kertoi mielenkiintoisia asioita, mistä osa ei ehkä ollut totta, kuten olympialaisiin osallistuminen, tai ainakaan jälkikäteen tarkistettuna emme löytäneet internetistä vastaavia tietoja, mutta mielenkiintoisia tarinoita miehellä riitti. Kutsuipa hän meidät käymään uudestaankin ja antoi osoitetietonsa, mikäli poikkeisimme Ubudissa uudestaan.

Ubud paikkana oli varsinainen kulttuurin kehto ja hiukan enemmän turismilla elävä, mitä esimerkiksi jokunen aika sitten ilmestyneen Eat, Pray, Love  -elokuvan luoman kuvan perusteella voisi kuvitella. Kaupungin kadut kävelee muutamassa tunnissa läpi, mutta liikuntarajoitteisille tai lastenrattaiden työntäjille katujen tutkiminen saattaa tuottaa tuskaa, sillä jalkakäytävät ovat paikoin huonossa kunnossa ja niiden korkeus vaihtelee jatkuvasti. Katujen varsilla on runsaasti eritasoisia ravintoloita, käsityökauppoja, gallerioita sekä matkamuisto- ja krääsämyymälöitä, mutta jälkimmäisiä paljon vähemmän kuin esimerkiksi Kutalla, missä lähes joka kaupasta saa paikallisen olutmerkin t-paidan. Mikäli haluaa viedä kotiin tuliaisiksi jotain pysyvämpää, esimerkiksi taidetta tai veistoksia kivestä tai puusta, löytää Ubudista todennäköisesti, ainakin vielä, jotain ostettavaa. Myös hemmottelijoille Ubud on houkutteleva paikka, sillä jokaisessa käymässämme ravintolassa ruoka oli hyvää ja yleensä listoilla oli jonkin Euroopan maan ja Aasian maan fuusiokeittiötä, joten paikalliseen ruokaan ei missään nimessä ehdi kyllästyä. Lisäksi kylpylöitä on kaupungissa suhteellisen paljon ja rentoutumismahdollisuudet vain paranevat mitä kauemmas kaupungin ytimestä menee.

Ubudista voi siis löytää rauhaa, vaikka majoittuisikin kaupungin keskustassa. Kaupungin ympäristössä on useita pieniä kyliä, joihin on helppo matkustaa skootterilla tai polkupyörällä. Mikäli omatoiminen liikkuminen tuntuu hankalalta, onnistuu kyydin saaminen aivan varmasti ja erittäin nopeasti. Lisäksi Ubudin ympäristössä on muutamia kävelyreittejä, jotka kulkevat harjuja ja riisipeltoja reunuksia pitkin, mitkä ovat miellyttävä tapa viettää aikaa, mutta vinkkinä voimme sanoa, että kannattaa harkita aikaisin lähtemistä, sillä kahdentoista jälkeen oli ainakin meillä aivan todella kuuma 9 km kävelyretki. Ubudissa voi myös vain olla, nauttia elämästä ja ladata akkujaan. Mekin jumiuduimme kaupunkiin viideksi päiväksi ja siitä syystä Balin tutkiminen jäi tällä kertaa varsin vähäiseksi, mutta varmasti teki myös hyvää olla taas hetki paikoillaan. Matka vie meidät pariksi päiväksi takaisin Kutalle tervehtimään entistä koulukaveria, Markusta, ja siitä pienen Jakarta-nimisen mutkan kautta aina Australiaan saakka.

Palasimme Kutalle samanlaisella kimppakyydillä, tosin tällä kertaa meidän lisäksi oli autossa vain yksi matkaaja: 11 vuotta matkustanut saudi-arabialainen noin nelikymppinen mies, joka piti Kutasta todella paljon, koska rakasti discoissa tanssimista. Mies vaikutti mukavalta ja kertoi pystyvänsä reissaamaan, koska oli myynyt kaiken omaisuutensa ja vuokraa Saudi-Arabiassa sijaitsevaa taloaan. Joko hinnat ovat Saudi-Arabiassa vähän erilaiset kuin Suomessa tai sitten mies jätti jotain kertomatta, mutta varmasti hänellä on ollut hyvä reissu kaiken kaikkiaan. Saimme myös muutamia vinkkejä Malesiaan, mikäli sinne ehdimme joskus toiste mennä. Hän myös sanoi käyneensä yli 80 maassa, mikä on valtioiden määränä jo suhteellisen suuri. Olisiko siinä meillekin seuraava matkailutavoite?

Tällä kertaa majoituttiin Poppies II -kadulle, samaan paikkaan kuin autossa ollut mies, vaikka olimme varautuneet menemään samaan paikkaan kuin edellisellä kerralla. Cempaka 2 -nimisessä majatalossa kahden hengen huone maksoi 100.000 IDR/yö, mikä teki meille vain alle euron enemmän / hlö verrattuna edelliseen paikkaan. Niillä euroilla saimme reilusi siistimmän näköisen huoneen ja hiljaisemman tuulettimen. Ihan ok kauppa, kyseessä on kuitenkin majoitukset edullisimmasta päästä Kutalla.

Ilta pyhitettiin koulukaverin tapaamiselle. Menimme syömään halvimpaan löytämäämme paikkaan, Bamboo Corneriin (Poppies I), jossa ateria ja iso olut maksoivat yhteensä kolmisen euroa. Vastapainoksi kerrottakoon, että Kutalta löytyy kyllä lähes Suomen hinnoissa olevia ravintoloitakin, eli hintahaitari on suhteellisen suuri, mutta etsivä löytää lompakolleen tai suulleen sopivan. Nautiskellessamme ravintolan antimista vaihtelimme kuulumisia, tarinoita matkoiltamme ja tulevaisuuden suunnitelmia. On todella mukavaa nähdä reissun päällä tuttuja ja ilta kuluikin kuin siivillä välillä rannalla nostokurkien ja täydenkuun valossa istuen ja kaduilla ja ravintoloissa pyörien. Ilta oli oikeastaan läksiäisilta, sillä Markus lähti seuraavana päivänä kohti Suomea Bangkokin kautta ja me lähdimme Jakartalle sitä seuraavana, mikä olisi päivän mittainen, viimeinen pysäkkimme Aasiassa.

Jakartasta emme olleet kuulleet mitään hyvää reissumme aikana ja lisäksi olimme lukeneet jostain, että koko kaupunki on vain iso haiseva durian (erittäin pahan hajuinen, mutta aasialaisten mielestä ilmeisen maukas hedelmä), joten emme halunneet jättää pahaa makua suuhumme viimeisestä Aasian kohteestamme. Siitä syystä päätimme viettää vain yhden yön Jakartassa, ja senkin lähellä lentokenttää, että pääsemme nopeasti lähtemään kohti Australiaa. Varasimme majoituksen jo etukäteen ja paikka oli suhteellisen hieno, sillä saimme ilmaisen noutopalvelun Jakartan lentokentältä. Harvoin on omalla nimellä varustettua kylttiä kenenkään käsissä ja vielä harvemmin sellaista pitävä ihminen tahtoo hoitaa matkatavarat autoon asti. Tiet olivat kuitenkin aivan tukossa ja matka hotellille kesti yllättävän kauan, vaikka kuljettavana oli vain 9 kilometriä. Auto ajoi suhteellisen rähjäisen alueen läpi ja ihmettelimme, että minneköhän meitä oltiin viemässä, mutta hetken päästä porttien takaa paljastuikin yllättävän laadukkaan näköinen majoitusrakennus. Isojen lasiovien takaa tuli muutama pikkolo, jotka olisivat tarjoutuneet kantamaan rinkkamme, mutta ne pysyivät selissämme, sillä emme olleet ihan noin hyvään palveluun tottuneita.

Hotellihuone ei pettänyt sekään. Järjettömän leveä sänky ja siisti, iso huone, lisäksi WC:ssä jopa lavuaari oli lasinen. Huone oli kaikenlisäksi ötökkävapaa, paria hyttystä lukuun ottamatta! Hotelli tarjosi majoituksen lisäksi myös toisen harvinaisen elämyksen: hotelliaamiaisen. Siis tarjolla oli ilmaista ruokaa ja useaa eri sorttia, mutta emme sortuneet ”syö itsesi ähkyyn” -ilmiöön. Vaikka reissun aikana on hyviä ja runsaitakin aamupaloja syöty, hotellin aamupala oli reilusti monipuolisin ja todennäköisesti ainutlaatuinen, sillä hotelleissa tuskin enää yövymme. Hotellit eivät todellakaan ole reppureissaajan jokapäiväistä elämää ja yöpyminen FM7 -hotellissa tuntui aivan uskomattomalta luksukselta ja siihen oli hyvä päättää Aasian kiertue. Mieluummin valitsimme laadukkaan hotellin, herkullisen ruoan ja hyvät unet kuin ison, haisevan miljoonakaupungin, missä ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään tekemistä, ja jonne kulkeminen ja majoituksen hankkiminen olisi maksanut todennäköisesti saman verran kuin yksi yö laadukkaassa hotellissa.  Se oli oikeastaan järkipäätös hankkia elämään vähän luksusta.

Hotellilta pääsimme kätevästi lentokentälle kätevästi bussilla, joka kulkee hotellin ja kentän väliä tietyin väliajoin. Kentällä oli tiedossa useamman tunnin odottelu, mutta saimme ajan kulumaan tax free-myymälöissä, jonne kulutimme viimeisiä rupioitamme. Kannattaa kuitenkin muistaa jättää hieman rupioita vielä lentokentällekin, sillä Indonesiasta lähdettäessä täytyy maksaa 150.000 IDR suuruinen lentokenttävero (maan sisäisillä lennoilla vero on 40.000 IDR).  Lähteminen Aasiasta jännitti hiukan, sillä seuraavana päivänä olisimme vähän tutummassa ilmapiirissä ja kulttuurissa, paikassa, jossa ymmärtäisimme ainakin kaiken luetun tekstin (australian aksentin kanssa voi olla ongelmia) ja paikassa, jossa voimme nähdä kenguruita!

Paluu meren rannalle

Bangkokista Surat Thaniin matkustimme siis yöjunalla (n. 17 €), lopullisena päämääränä Phuketin saari Thaimaan niemimaan länsipuolella. Junamatka sujui jälleen koiranunta nukkuessa yläpedillä, sillä alasängyllä pikku-Petteri kiukutteli läpi yön, mikä hieman rajoitti nukkumista.  Surat Thanissa oli puolisentoista tuntia odottelua ja hyvää aikaa nauttia aamupalaa ennen Phuketin bussin lähtöä. Bussimatka Phuketiin kesti viisi tuntia. Linja-autoasemalla kärkkäät taksikuskit olisivat ilomielin vieneet meidän Karongin rannalle huippuedulliseen 500 bahtin hintaan (n. 12,5€). Lähdimme kuitenkin tavaroinemme kävelemään kohti paikallisbussiasemaa toiveenamme löytää hieman huokeamman hintainen kyyti. Aurinko porotti jo korkealla ja lämpöasteita oli lähemmäs 40. Parin kilometrin kävelyn jälkeen bongasimme kuitenkin songthaewin eli kimppakyytitaksin ja hinta Karong beachille oli huomattavasti miellyttävämmät 30 bahtia (n. 75 senttiä) henkilöltä. Yleensä pääsee siis huomattavasti edullisemmalla, jos jaksaa hieman kävellä poispäin kamalimmasta rysästä.

Meillä oli tiedossa majapaikkamme osoite sekä netistä otetut kulkuohjeet ja bussiasemalta olimme myös pyytäneet kartan mukaan. Hostellin osoitetta ei kuitenkaan löytynyt kartalta, joten hyppäsimme vain jossain kohdassa pois kyydistä tietämättä yhtään missä ollaan. Pyörimme ympyrää varmaan tunnin verran ja kysyimme useammalta paikalliselta neuvoa, mutta kukaan ei tiennyt minne päin mennä. Lopulta kulkuohjeiden avulla löysimme yhden maamerkin, Hiltonin hotellin, jonka läheisyydessä meidän hostellin piti sijaita. Loppujen lopuksi noin kahden tunnin reippailun jälkeen päästiin perille. Siinä vaiheessa alkoi olla hieman poikki, kun vesikin oli loppunut kesken kaiken ja aurinko paistoi täysin kirkkaalta taivaalta. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen lähdettiin syömään ja moikkaamaan vanhaa koulukaveria Tittaa, joka oli ollut Phuketissa koko talven töissä ja oli muutaman päivän päästä lähdössä takaisin Suomeen. Titta asusteli poikakaverinsa Torin kanssa ihan nurkan takana meidän hostellilta Torin tatuointiliikkeen yhteydessä. Siinä ilta sujuikin sitten kuulumisia vaihdellessa ja maailmaa parantaessa. Ensimmäistä kertaa reissun aikana meni ilta pikkutunneille saakka.

Phuket on Bangkokista itään päin sijaitsevan Pattayan jälkeen Thaimaan toiseksi suosituin lomakohde. Eikä sinänsä mikään ihme. Phuket on näppärän kokoinen (20x50 km),  siellä on kaunista rannikkoa, lämmintä, hyviä rantoja ja ystävällisiä ihmisiä. Liikenne on Thaimaan tyyliin nopeatempoista ja Phuketissa sattuu vuosittain yhtä paljon liikenneonnettomuuksia kuin koko Suomessa. Emme kuitenkaan varmaan olisi menneet Phuketiin, ellei siellä olisi ollut tuttuja. Vaikka sesonki ei ollut enää kuumimmillaan, oli turisteja kuitenkin vielä jonkin verran, varsinkin venäläisiä. Phuketissa itseä ei ehkä viehättänyt se, että kaikki on rakennettu turismin ympärille ja toimii turismin ehdoilla. Thaimaalaisen kulttuurin, tapojen tai edes ruokaperinteen kanssa ei joudu kasvokkain ellei itse halua ja ole aktiivinen. Joka ilta voisi syödä muusia ja lihapullia tai muita pohjoismaisia ruokia, sillä useat matkailijat ovat pohjoismaista ja ravintolat ovat myös havainneet tämän markkinaraon.  Täytyy kyllä myöntää, että yhteen kotipuolen tuotteeseen itsekin sorruimme. Yhdestä ruotsalaisen miehen pitämästä ravintolasta sai nimittäin ostettua raitapaitalonkeroa. Ai ai. Maistui mahtavalle kolmen kuukauden olutkuurin jälkeen.

Kävimme Phuketissa Karongin lisäksi Katalla, joka on Karongin viereinen ranta.  Katalla oli reggae-baarissa lauantai-iltana tulishow, missä myös Titta ja Tor esiintyivät.  Mahtavia esityksiä sekä poilla, että tulikepeillä. Tulikepeissä on alumiinirunko, jonka päihin pyöritetään veneidenkin eristeenä käytettävää nauhaa, joka kiinnitetään rautalangalla. Kepin keskiosaan pyöritetään teippiä. Kepin päät kastellaan lamppuöljyllä ja sytytetään tuleen. Hienoa katseltavaa pimeässä, kun keppejä pyöritellään taidokkaasti musiikin tahdissa. 

Päivät Phuketissa kuluivat vain hengaillessa. Kävimme rannalla muutamaan otteeseen, mutta täytyy myöntää, että uimaan asti emme ikinä vaivautuneet. Rannalla oli joka päivä punaiset liput korkeiden aaltojen ja kovien pohjavirtausten vuoksi, mutta rannassa olisi silti voinut hyvin käydä polskimassa. Lähes kaikki illat istuimme Torin tatuointiliikkeen ja 75-reggaebaarin edustalla pelaillen, jutellen ja nauttien paikallista viskikolaa. Tuntui melkein kuin olisi ollut lomalla reissaamisen sijaan.

Menimme alun perin Phuketiin kolmeksi yöksi, mutta päädyimme olemaan kuusi yötä. Päätimme muuttaa alkuperäisiä suunnitelmia, koska aika alkoi auttamattomasti käydä vähiin Aasian osalta. Alun perin oli tarkoituksena matkustaa Malesian läpi maitse Indonesiaan Sumatran saarelle ja käydä Toba-järvellä Pohjois-Sumatralla. Meille olisi kuitenkin tullut aivan liian kiire, koska seuraavaan lentoon oli vain 18 päivää aikaa ja siihen mennessä täytyy ehtiä Indonesian pääkaupunkiin, Jakartalle. Siispä hankimme lentoliput AirAsian kautta Balille ja sieltä kymmenen päivää myöhemmin lennon Jakartalle. Hintaa kahdelle lennolle tuli veroineen noin 180 euroa. Muualta kuin Phuketista lennot olisivat olleet edullisemmat, mutta säästyipä aikaa ainakin.

Viimeisenä iltana menimme vielä käymään Tittaa moikkaamassa ja läksiäisoluella. Titta oli myös lähdössä seuraavana päivänä pois ja meidän kyyti lentokentälle lähti kolmelta yöllä, joten oli tarkoitus mennä aikaisin nukkumaan ja pakkaamaan. Seuraamme kuitenkin liittyi saksalainen tyttö ja amerikkalainen poika, jotka asuivat meidän kanssa samassa hostellissa. Siinähän se ilta sitten taas menikin ja tuntia ennen kentälle lähtöä lähdimme pakkaamaan. Yhden yön unet jäivät siis väliin ja olo oli seuraavana päivänä sen mukainen.

Pikavisiitit pääkaupunkeihin

Blogi kulkee tällä hetkellä hieman jälkijunassa, sillä tätä kirjoittaessa nautimme jo Balin auringosta Indonesiassa. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi Laosin rauhalliseen ja leppoisaan ilmapiiriin.

Luang Prabangista jatkoimme siis matkaamme tuttuun tapaan linja-autolla, koska se nyt tuntui olevan kätevin ja ennen kaikkea edullisin vaihtoehto. Matka sujui ilman sen kummempia ongelmia, mitä nyt puolessa välissä matkaa laosilaisen tavan mukaan bussi hajosi ja tunnin verran odoteltiin kadun varressa.  Ehdittiin jo aiemmin miettiä, että näinkö hyvä mäihä meillä on käynyt, että bussit pääsevät aina ehjinä perille asti, mutta ei sitten kuitenkaan. Matka joka tapauksessa jatkui pysähdyksen jälkeen ja vielä noin kolme kilometriä ennen Vientianen bussiasemalle saapumista sattui ajopelistä loppumaan bensiini, joten jälleen oli hetki odottelua luvassa. Noin 11 tuntia Luang Prabangista lähdön jälkeen olimme kuitenkin perillä Laosin pääkaupungissa Vientianessa, minne pari viikkoa aiemmin saavuimme Hanoista bussilla, mutta jatkoimme matkaamme saman tein kohti pohjoista.  Matkustimme bussiasemalta keskustaan tuktukilla yhdessä kolmen saksalaisen tytön kanssa. Tuktuk-kuski hidasteli jatkuvasti ja saksalaiset jo hakkasivat ajopelin ikkunaa ja käskivät kuskia lisäämään vauhtia. Ihmeteltiin, että mikä nyt oikein mättää, kunnes noin vartin ajelun jälkeen taaksemme pysähtyi skootteri, jonka kyydistä ilmeisesti tuktuk-kuskin tyttöystävä hyppäsi kyytiin ja matka eteni vihdoin.

Majapaikka löytyi pienen etsiskelyn jälkeen. Ei ehkä halvin mahdollinen, mutta illalla pitkän matkustamisen jälkeen ei kiinnostanut nälkäisenä enää kulkea rinkka selässä yhtään enempää ja päädyimme maksamaan seitsemisen euroa / hlö / yö. Vientianesta ei paljon ole kerrottavaa. Laosissa monet reissailijat jo kehottivat ohittamaan Vientianen mahdollisimman pian, koska se ei kuulemma kummoinen paikka ole. Ja hieman tylsältä se meistäkin vaikutti. Todennäköisesti emme olisi tänne tulleetkaan, ellei rajanylitys Thaimaan puolelle kävisi täältä niin kätevästi. Kaupungissa olisi ollut joitain nähtävyyksiä, mutta emme käyneet missään. Koko kolmen päivän ajan, minkä kaupungissa vietimme, oli lähemmäs 40 astetta lämmintä ja olo oli sen mukainen. Varjossa lasillisen ääressä istuminen houkutti paljon suuremmin kuin nähtävyyksien perässä juokseminen.  Kävelimme kuitenkin katsomaan Mekongia, mutta se näytti Vientianessa jopa surkeammalta kuin Luang Prabangissa, joten siinä ei paljon katselemista loppupelissä ollut.

Vientianesta jatkoimme kolmen yön jälkeen matkaamme kohti Bangkokia. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana valitsimme kulkupeliksi junan. Tuktukin kyydissä pääsimme hostellilta ensin Laosin rajalle, missä saimme lähtöleimat passiin. Sen jälkeen matkustettiin paikallisjunalla noin 15 minuuttia Thaimaan puolelle Nong Khai –kaupunkiin, missä saimme jälleen Thaimaan leimat passiin ja hyppäsimme yöjunaan. Ostimme yläpetiin (n. 25 €) oikeuttavat liput, koska yläpetipaikat olivat alapetipaikkoja halvemmat. Hintaan kuului myös kyyti rajalle sekä paikallisjunamaksu.  

Junamatka sujui leppoisasti.  Uniajan koitettua, junan henkilökunta veti penkeistä alasängyt ja yläsängyt olivat vastaavanlaiset kuin ruotsinlaivoilla. Sänkyjen eteen vedettiin verhot, kaikkien sängyt pedattiin valmiiksi ja ojennettiin pesulapussissa peitto. Uni tuli kyllä aikanaan, vaikka juna ajoittain pomppikin, aiheuttaen uhkaavan vyörymisefektin yläsängyssä nukkuville. Yläsängyissä ei ollut kaiteita, vain kaksi sormenlevyistä turvaremmiä kiinnitettynä katosta sängyn reunaan.  Perille Bangkokiin saavuttiin kuitenkin varhain aamulla ja täysin ilman sängystä putoamisia. Bangkokin asemalta yritettiin ostaa junalippua Etelä-Thaimaaseen kahden päivän päähän, mutta ”vappu” muutti suunnitelmia. Siispä ostimme liput päivää myöhemmälle. 

Tämänkertainen Bangkok-vierailu oli hyvin erilainen kuin reilu kaksi kuukautta aiempi vierailu. Edellisellä kerralla yövyimme joen läheisyydessä Khao San Roadilla, missä juhlinta jatkuu aamusta iltaan. Alueella on paljon temppeleitä ja markkinoita sekä kojukauppiaita. Tällä kertaa kuitenkin päädyimme yöpymään Bangkokin keskustassa, aivan MBK-kauppakeskuksen vieressä. Alue on korkeine taloineen, ostoskeskuksineen ja putiikkeineen huomattavasti modernimpaa kuin Khao Sanin alue. Edellisellä Bangkok-vierailulla emme edes käyneet tällä alueella, joten oli kiva nähdä uusia paikkoja ja toisaalta halusimme myös majoittua lähelle ostoskeskuksia, jotta Operaatio Kameranosto olisi helpompi suorittaa. Majapaikka löytyi pieneltä kujalta keskeiseltä paikalta ja vieläpä sopivaan kolmen euron hintaan. Tosin lämmintä vettä huoneeseen ei tullut, vaikka siellä jonkinkaltainen suihku olikin. Eipä tuo kuitenkaan haitannut.

Bangkokissa pari ensimmäistä päivää meni käytännössä lähes kokonaan ostoskeskuksissa kierrellen ja uutta kameraa etsien. MBK on aivan käsittämättömän kokoinen kauppapaikka täynnä elektroniikkaa, vaatteita, ruokapaikkoja, sisustustavaraa, huonekaluja, krääsää ja kaikkea siltä väliltä. Toisena päivänä matkustimme taksilla Pantip-ostoskeskukseen tekemään hieman hintavertailuja. Pantip on elektroniikkafriikin taivas: kuusi kerrosta täynnä pelkkiä tietokoneita, puhelimia, kameroita, musiikkisoittimia ja kaikkia muita elektroniikkahärveleitä. Kamera jäi kuitenkin täältä ostamatta ja talsimme takaisin MBK:ta kohti, mutta matkalla poikkesimme vielä kolmessa toinen toistaan suuremmassa ostosparatiisissa. Jollei tältä alueelta löydä etsimäänsä, niin on kyllä kumma! Kamera ostettiin kuitenkin lopulta ensimmäisestä paikasta, mistä oltiin kysytty hintaa MBK:ssa. Vappuaattona MBK:n pihalla oli hyväntekeväisyyskonsertti, missä esiintyi jotain japanirock coverbändejä. Koko ostoskeskuksen piha vilisi kymmeniä irokeesipäitä ja musiikki raikasi kauas. Illalla päätimme hieman juhlistaa vappua ja kävimme syömässä hyvin, nautimme jätskijälkkärit ja illalla kävimme katsomassa Thor-elokuvan (toinen englanninkielinen vaihtoehto olisi ollut World Invasion, hienoa!).  Thaimaassa tulee aina ennen elokuvaa pieni kuningasta käsittelevä propagandapätkä, jonka aikana kaikkien tulee nousta seisomaan. Videolla kuvataan kuningasta kansan keskuudesta ja näytetään kuinka hyvä tyyppi hän sitten oikeastaan on. Vaikka videosta tiesi jo etukäteen, meinasivat popparit silti lentää ympäri teatterin lattiaa, kun piti äkkiä pompata pystyyn, ettei vaan tule satikutia.

Kolmas päivä Bangkokissa meni aika hyvin skypetellessä kotipuoleen. Illalla lähdimme kuitenkin vielä skytrainilla punaisten lyhtyjen alueelle. Skytrain on korkealle teiden yläpuolelle rakennettu kaupunkijuna ja on varsin näppärä kulkupeli ruuhkakaupungissa. Linjaverkosto ei tosin ole mitenkään erityisen kattava. Punaisten lyhtyjen alue nyt sitten taas oli mitä odottaa saattaa. Kaikki kauneimmat naiset olivat miehiä ja kaikki on kaupan kunhan hinnasta sovitaan. Pingbong-show’ta tarjotaan myös kaikille sukupuoleen katsomatta. Tuntui kyllä iljettävältä katsella ”sisäänheittäjiä”, joilla oli A4-kokoiset listat käsissään täynnä tyttöjen kuvia. Nuorimmat eivät varmasti olleet vielä viidentoista vanhojakaan. Vaikka tästä osasta Thaimaan kulttuuria onkin lukenut jonkin verran ja vaikka tiesi mitä odottaa, ei se kuitenkaan tuntunut yhtään sen mukavammalta. Osa tytöistä on varmasti tullut tänne aivan vapaaehtoisesti, mutta monet on myös huijattu maaseutujen köyhyydestä rahan avulla. Kunnioitus perhettä kohtaan on täällä niin suurta, että rahan ja paremman elämän toivossa tehdään lähes mitä vain.

Viimeisenä päivänä ennen juna-asemalle lähtöä matkasimme vielä mittariautolla Ritan suositusten saattelemana katsomaan Thap Thimin hedelmällisyysalttaria. Alttari sijaitsee Swissotel Nai Lert Park –hotellin ”takapihalla” Khlong Saen Saeb –joen varrella. Alttari on pieni, mutta hyvinkin jännittävä: se on täynnä erimuotoisia, -värisiä ja -kokoisia puufalloksia, joita naiset ovat vuosien saatossa tuoneet paikalle toivoen hedelmällisyyttä ja jälkikasvua. Tänne ei olisi kyllä vahingossa ikinä eksynyt, mutta onneksi opaskirjat tarjoavat jännittäviä vierailukohdevinkkejä.

Bangkokista matka jatkui jälleen yöjunalla, tällä kertaa suuntana Etelä-Thaimaan Surat Thani.