Viimeiset päivät Kambodzassa

Kambodzan rauhallisuudesta olemme nyt siirtyneet Vietnamin yhteen suurkaupunkiin, yli 7 miljoonan asukkaan Ho Chi Minh Cityyn eli Saigoniin, mutta tässä välissä hieman mietteitä Kambodzan pääkaupungista Phnom Penhistä.

Phom Penhissä tutustuimme kahteen Kambodzan verisen lähihistorian kuuluisimpaan nähtävyyteen: S-21-vankilaan sekä Choeung Ekin kuolemankenttiin. Molemmat paikat olivat mielenkiintoisia sekä valitettavasti merkittävä osa Kambodzan menneisyyttä, mutta myös äärimmäisen raskaita ja sydäntäsärkeviä käyntikohteita.
S-21 (Tuol Sleng) on entinen koulu, joka Pol Potin johtamien punakhmreerien vallan alla (1975-1979) muutettiin vankilaksi sekä kuulusteluhuoneeksi. Laitosta johti entinen opettaja Kang Kek Ieu, "Duch". Pol Pot pyrki rakentamaan täydellistä tasa-arvoa noudattavan agraariutopian sekä uuden Kambodzan ja niinpä myös ajanlasku aloitettiin alusta ja vuosi 1975 julistettiin vuodeksi 0. Kaupunkeja lakkautettiin, kapitalistit ja sivistyneistö tapettiin, rahan käyttö lopetettiin ja kansalaiset kaupungeista pakotettiin maaseuduille kolhooseihin. Aliravitsemus, teloitukset ja sairaudet olivat arkipäivää. Tämän seurauksena yli neljäsosa maan väestöstä sai surmansa (yli 2 milj.).

Nykyään S-21 toimii vankilamuseona, jossa on näytillä vankien valokuvia, kidutusvälineitä, maalauksia sekä entisiä luokkahuoneita, jotka S-21-vankilan toimiaikana muutettiin 0,8 x 2 m kokoisiksi vankiselleiksi. S-21-vankilan vankimääristä ei punakhmeerien tarkasta valokuvaus- ja numerointijärjestelmästä huolimatta ole veden pitävää tietoa, mutta yleisesti määräksi ilmoitetaan yli 12.000. Joissain lähteissä puhutaan jopa 17.000-20.000:stä vangista. Vangituista reilu 2.000 oli lapsia. Vankeja kuulusteltiin ja pakotettiin antamaan hirmuvallan vastaisia lausuntoja mitä kamalampia kidutuskeinoja käyttäen. Osa vangeista kuoli vankilassa aliravitsemukseen, huonoon hygieniaan tai kidutukseen. Loput kuljetettiin Choeung Ekin kuolemankentille, missä yli 17.000 ihmistä menetti henkensä. Vankeja teloitettiin käyttäen muun muassa lapioita, hakkuja ja nuijia, koska haluttiin säästää kalliita luoteja. Choeung Ekissä on yhteensä 129 joukkohautaa ja kuolemankenttien historiaa esittelevä pieni museo sekä -90-luvun lopulla rakennettu muistokappeli, jossa on esillä 8000 pääkalloa.

Phnom Penhissä hostellimme sijaitsi aivan Royal Palacen läheisyydessä, mutta jätimme Bangkokin Royal Palacen tavoin täälläkin käynnin väliin. Phnom Penhissä liikuimme historiakohteita lukuun ottamatta suhteellisen pienellä alueella ja keskityimme lähinnä rentoutumiseen sekä jokivarren vilinään tutustumiseen. Phnom Penhissä on yli 1,5 miljoonaa asukasta, mutta kaupunki ei kuitenkaan tuntunut suunnattoman vilkkaalta suurkaupungilta. Ihmisiä on paljon ja tuktuk-kuskit sekä katukauppiaat värittävät sielläkin katukuvaa, mutta kenties yleisvaikutelmaan vaikuttaa se, että talot ovat pääosin normaalin kerrostalon korkuisia, eivätkä suinkaan mitään pilvenpiirtäjiä. Liikenne Kambodzassa yleensä ei kenties ole aivan yhtä nopeatempoista kuin länsinaapurissa ja suomalaisen on Thaimaan vasemmanpuoleisen liikenteen jälkeen muutenkin helpompi liikkua Kambodzan tutunturvallisessa oikeanpuoleisessa liikenteessä. Ajamaan en tänne kuitenkaan itse lähtisi. Liikennemerkit ovat vain
näennäisiä ja liikennettä tuntuu ohjaavan lähinnä "isomman oikeudella" -mentaliteetti. Halutessaan voi toki ajella myös vaikka vasenta kaistaa ja varsinkin tien vasempaan reunaan ryhmittyminen vasemmalle kääntyessä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Tiet sentään ovat yleensäottaen erittäin hyvässä kunnossa.

Kambodzasta jäi päällimmäisenä mieleen kaunis rannikko, suhteellisen tasainen pinnanmuodostus, hymyilevät ihmiset, pienemmät turistimäärät kuin Thaimaassa sekä edullisuus. Thaimaassa elimme kyllä vielä jopa Kambodzaakin halvemmalla, mutta Kambodzan käyntikohteemme olivatkin kenties maan kolme suosituinta kohdetta. Kambodzan valuuttana toimii yleisesti USAn dollarit, rielejä saa vaihtorahana lähinnä vain senttien osalta. Kahden eri valuutan kanssa pelailu on toisinaan rasittavaa, mutta ainakaan pussille ei tule kovasti painoa, koska maassa ei ole käytössä lainkaan kolikoita.

Phnom Penhistä matkustimme suoraan Saigoniin bussilla. Matka-aika oli kuutisen tuntia ja lippu maksoi $10. Kuukauden viisumin hankimme jo valmiiksi Kambodzan puolella, joten rajanylityskin sujui helposti ja nopeasti. Sihanoukvillestä viisumin olisi saanut nopeammin (ja ilmeisesti myös halvemmalla), mutta Phom Penhissäkin saimme viisumit käteen vuorokaudessa.

Merenrantaelämää

Bussimatka Siem Reapista alkoi jännittävästi, sillä jo alkuasetelma oli mielenkiintoinen. Olimme odottaneet Bou Savy Guesthousella matkalle lähtöä koko päivän ja saimme odottaa vielä yli aikataulunkin. Meidät noutava minibussi oli nimittäin myöhässä niin paljon, ettemme kerkeisi asemalle ennen bussin lähtöaikaa. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä täälläpäin ja niinpä bussin lähtöä siirrettiin puolella tunnilla. Erittäin kätevää. Asemalle päästyämme meitä odotti kaksi turistibussia
ja matkustajia tunnuttiin ohjattavan miten sattuu molempiin busseihin, sillä toiseen bussiin meni niin Vietamiin kuin myös Sihanoukvilleen meneviä. Jännittävää, mutta toivottavasti kaikki pääsivät kohteisiinsa.

Bussi itsessään oli mukavilla, pehmeillä vihreillä (joskaan ei toimivilla) nahkapenkeillä ja toimivalla ilmastoinnilla varustettu. Matkamukavuuteen vaikutti kuitenkin Kambodzan kapeat ja ei niin hyväkuntoiset tiet, liikennekulttuuri eli tööttäily sumutorvilla noin joka kolmannessa risteyksessä sekä ihastuttavat sateenkaaren väreissä vilkkuvat LED-valot, jotka olivat asennettu ilmastointiluukkujen viereen, suoraan ikkunapaikan matkustajan pään yläpuolelle. Lienee siis turha kertoa kuinka hyvin tuli
nukuttua. Keskellä yötä noin puoli kahden aikaan tuli matkaan yllätys, nimittäin bussin vaihto unenpöpperössä. Meitä odotti pimeällä kadulla jälleen kaksi bussia, eikä asiakkaiden ohjaus bussiin sujunut vieläkään hirveän tehokkaan oloisesti eikä kovin ystävällisestikään. Päädyimme bussiin, jossa oli oikeasti makuupaikat, joskaan ei kovin pitkät, mutta kuitenkin. Hiukan ehkä ihmetytti se ettemme olleet ostaneet lippuja makuupaikoille, mutta sinne meidät kuitenkin ohjattiin. Makuupaikka oli selkeästi
edelliseen bussin penkkiä mukavempi ja matka Sihanoukvilleen sujui hiukan paremman unen merkeissä.

Sihanoukvilleen saavuimme kuuden aikoihin aamulla. Etukäteen oli arvattavissa, että meidät ottaisi vastaan ryhmä "lämminhenkisiä" tuktuk-kuskeja. Tilanteen ihanuutta lisäsi se, ettei näin aikaisin aamulla ollut lähistöllä mikään paikka auki, meillä ei ollut hajuakaan missä meidän tuleva majatalo sijaitsi eikä mukanamme ollut edes karttaa. Päädyimme hyppäämään tuktukin kyytiin, joka oli suhteellisen kallis verrattuna matkaan minkä hän ajoi. Myöhemmin luimme opaskirjastamme, että pysäkin läheisyydessä olevilla kuskeilla on sopimus bussiyhtiön kanssa, eivätkä he lähde liikkeelle pienemmällä summalla. Lisäksi meidänkin kuskin halukkuus viedä meitä toiseen paikkaan oli hiukan arvelluttava, mutta sillekin löytyi hiukan tutkimalla vastaus: Muiden asumusliikkeiden ollessa vielä aamukuudelta kiinni, suositellulla seudulla on auki oleva majatalo, jonka omistaa bussiyhtiö. Ei pöllömpää bisnestä, mutta onneksi päätimme odottaa majatalomme porteilla puolisen tuntia paikan aukeamista.

Cloud 9 on pieni bungalowi-majoitusta tarjoava yritys, jolla on vain seitsemän bungalowia. Ne kuitenkin sijaitsevat uskomattomalla paikalla: Sihanoukvillen suosituimman rannan reunalla, rinteessä, joka tarjosi rauhoittavan merinäköalan bungalowin terassilta. Tapasimme paikan toisen omistajan ja saimme ainoan vapaan bungalowin vieläpä tarjoushintaan, joka siitä huolimatta oli kallein majoituksemme tähän asti. Bungalowi ei ollut ehkä hintansa väärti mukavuusasteeltaan, mutta paikan tarjoama rauha ja näköala olivat sen arvoisia. Riippumatto tulikin viritettyä bungalowin terassille ja siellä kului tunti jos toinenkin, välillä torkkuen.

Majatalon kautta saimme myös järjestettyä toivotun matkan läheiselle saarelle. Meitä kutsui Koh Rong, jolla sijaitsee myös suomalaisen pitämä majatalo. Veneet saarelle lähtevät Sihanoukvillen kalastajasatamasta. Venettä saimmekin odotella yhdessä neljän saksalaisen matkakumppanimme kanssa, sillä kapteenille oli unohdettu ilmoittaa meidän hakemisesta ja vene ei ollut siis vielä edes lähtenyt saarelta. Matka saarelta kestää 3 tuntia, joten odottelimme satamassa yhteensä noin neljä tuntia mustan ja varsin likaisen oloisen veden äärellä, rottien juostessa jätteiden seassa. Paikalliset lapset juoksentelivat ohitsemme jatkuvasti huudellen hellouta ja yrittäen herättää huomiomme muutenkin monin tavoin. Kuusi valkonaamaa herätti kiinnostusta kyllä muissakin kuin pelkästään alueen lapsissa ja meitä seuraili jatkuvasti useampi utelias silmäpari. Venematka sujui rauhaisasti yhden germaanin merisairautta lukuun ottamatta. Näimme auringonlaskun puisen veneemme kyydistä, joskin merenkäynti vähän haittasi siitä nauttimista.

Taivaan hämärryttyä oli hankalaa erottaa horisonttia merenpinnasta ja vain kaukaiset valot viereisten saarten kalastajakylistä paljastivat horisontissa sijaitsevat maamassat. Yllämme oli puolikas kuu ja kirkas tähtitaivas kulkiessamme pidemmälle merelle kohti saarta, joka sijaitsi noin 20 km:n päässä Sihanoukvillestä. Pysähdyimme arviolta 50 metrin päähän rannasta ja veneemme laski ankkurin. Tiedossamme oli, että rantaan päästäisiin pienemmällä veneellä ja valomerkkien jälkeen rannalta saattoi nähdä liikettä. Meidät kuitenkin yllätti se, mikä meitä oli tulossa hakemaan: iso, pyöreä ja punottu kori. Kyytiin päästyämme hiukan ehkä jännitti kellua meren aallokossa korilla, jota soutaja liikutti yhdellä melalla. Yllättävän nopeasti pääsimme kuitenkin pimeälle rannalle ja vieläpä kuivana. Pimeä ei tehnyt parasta mahdollista ensivaikutelmaa saaresta vaikka jo veneestä näki veden kirkkauden ja rannan vaalean hiekan. Ympärilläme oli nyt viidakkoa, hylätyn näköinen  rakennelma rannalla ja muutama polku eri suuntiin. Otsa-/taskulamppu on täällä todellakin ehdoton! Vastassa ei ollut henkilökuntaa, mutta lopulta löysimme tyhjät bungalowit ja vietimme yömme toivoen parempaa seuraavaa päivää. Yö oli kuitenkin pitkä äänekkään ukkosen, vuotavan katon ja ehkä jopa pienen ötökkäpelon vuoksi.

Aamu toi tullessaan tyytyväisyyden tunteen. Taivas ei ollut täysin kirkas öisen ukkosmyrskyn jäljiltä, mutta silti näky oli vähintäänkin miellyttävä. Terassilta avautui näkymä vihreiden puiden lomasta turkoosille ja kirkkaalle merelle ja tuonnempana näkyi myös valkoinen hiekkaranta, eikä yhtään ihmistä. Mistään ei kuulunut autojen ääntä eikä ihmishälinää, vain luonnon omat äänet ympäröi meitä. Saari on täydellinen paikka rentoutua, koska meidän majapaikassa ei ollut edes sähköä, ellei lasketa ravintolaan generaattorilla tuotettavaa sähköä. Majatalostamme ei edes kulkenut tietä minnekään, vaan vaihtoehdot olivat joko hiekkarantaa pitkin kolmen tunnin kävely kalastajakylään tai polku ravintolan takaa saaren toiselle puolelle, missä sijaitsee pari muuta majoituspalvelua.  Ainoat luksukset majapaikassa olivat ranta ja maisemat, asumukset eivät olleet kovinkaan kaksisia. Suihkuna toimi suomalaiseen mökkityyliin vesisanko ja kauha. Mitään erikoisia aktiviteettejä saarella ei ole, snorklausta lukuunottamatta, vaan aikaa tapettiin olemalla, nukkumalla, lukemalla, seurustelemalla tai uimalla. Koh Rong onkin loistava paikka snorklaukseen, koska vesi on käsittämättömän lämmintä ja kirkasta. Ainoa ärsyke oli vedessä toisinaan polttelevat meduusanpalat, jotka ovat syntyneet kalastaja-alusten potkureiden voimasta. Päivät kuluivatkin siis rannalla tai meressä, riippumatoissa, ravintolassa tai kävellessä paikasta toiseen. Viimeisenä iltana menimme pimeän tultua uimaan, koska olimme kuulleet, että silloin planktonit näkyvät jännittävänä valoshowna iholla. Harmiksemme taivas oli kuitenkin pilvinen, eikä planktoneita näkynyt niin hyvin kuin kuun loistaessa.

Saarella unohti ajankulun täysin, niin rentouttava paikka se oli. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään, ihmiset olivat toisilleen ystävällisiä ja oman rauhan löytäminen sujui helposti niin tahtoessaan. Paikan omistaja oli mukava tyyppi ja opetti meille Backgammonin salat sekä kertoi saaresta mukavia tietoja. Esimerkkinä rantahiekka ei olekaan hiekkaa vaan korallia syövän kalan kakkaa. Siellä kuitenkin onnellisina köllittiin ranta"hiekalla". Saimme myös tietää öisin kummittelevalle äänelle nimen - Tockay. Tockay on noin kolmisenkymmentä senttiä pitkä gekkoa muistuttava punatäpläinen lisko, jonka soidinhuuto sai useampana yönä niskakarvat pystyyn, kun ei tiennyt millainen eläin äänen takana piilee. Saari tulee valitettavasti jossain vaiheessa olemaan nykyistä suositumpi matkailukohde lentokenttineen ja hotelleineen, mutta muutamaan vuoteen uusia majoituspalveluita ei tule, eikä majatalomme puoleiseen rantaan tulla koskemaan ennen kuin isommat yrittäjät saapuvat kultakaivokselleen.

Pidemmänkin aikaa olisi voinut mökkimentaliteettisaarella oleskella, mutta matkan on kuitenkin jatkuttava ja saarelta oli siis poistuttava. Valitettavasti paluumatka osui vielä kovan merenkäynnin aikaan, mistä muutamalle matkustajalla tulikin merisairausoireita. Vietimme vielä muutaman päivän Sihanoukvillessä samassa majapaikassa mistä saarelle lähdimmekin. Niiden muutaman päivän aikana kerkesimme myös käydä paikallisessa sairaalassa kuumeoireiden takia, mutta onneksemme epäilemäämme malariaa se ei ollut ja matka saattoi jatkua hiukan kevyemmissä merkeissä särkylääkkeiden voimalla.

Sihanoukvillestä sanottakoon, että kaupunki on kasvava matkailukohde. Vielä kuitenkin paikka sopii niin reppureissaajille kuin enemmän luksusta haluavillekin, sillä majoitusliikkeitä riittää kaikkiin makuihin. Kaupunkia ympäröi useampi ranta, joista me tutustuimme vain kahteen, emmekä edes käyneet uimassa. Rannat ovat pullollaan majataloja, ravintoloita ja niiden sisäänheittäjiä sekä kaupustelijoita eli rauhallisen hetken löytämiseen voi mennä jonkin aikaa. Juhliminen onnistuu myös, jos sellaista kaipaa, mutta me tyydyimme vain illastamaan rannan tuntumassa rauhallisissa merkeissä. Sihanoukvillestä löytyy jotain jokaiselle, joten ei ihme, että länsimaalaisia näkyi täällä yhtä paljon kuin paikallisiakin. Käymisen arvoinen paikka, jonka tulevaisuus tulee luultavasti olemaan vielä enemmän matkailupainotteinen.

Angkorin aarteet

Pain idylli jäi taakse, kun hyppäsimme chiang Main bussiin kello 14:30 (150 B). Chiang Maissa oli pari tuntia odottelua ja ehdimme käydä paikallisessa tienvarsikuppilassa syömässä. Ravintolan työntekijöiden englanninkielentaito oli hyvin auttavaa ja väsymyksen kourissa riutuessa saattoi hieman alkaa naurattaa kun tilatun jääteen sijaan eteen tuotiin vessapaperirulla. Hanzon kanssa oli myös tarkoitus ottaa samanlaiset annokset, mutta saimmekin sitten vain yhden annoksen jaettavaksi. Same same but different. No onneksi meillä oli aikaa ja kävimme vielä toisessa kuppilassa syömässä ennen lähtöä.

Chiang Maista lähdimme yöbussilla Bangkokiin (518 B), missä aamulla oli jälleen pari tuntia odottelua asemalla. Tässä vaiheessa heitettiin Hanzon kanssa hyvästit ja Habe jatkoi matkaa Kurpun kanssa kohti Etelä-Thaimaan saaria ja turkoosinvihreänä kimmeltävää merta. Bangkokista matka jatkui viisi tuntia ilmastoimattomalla paikallisbussilla (207 B) kohti Aranya-Prathetia. Perille päästyä otimme alle jälleen tuktukin ja suuntasimme kohti raja-asemaa. Tuktuk-kuski kuitenkin kurvasi matkalla toimistolle, minne oli viritetty Thaimaan lippu seinälle ja kirjoiteltu virallisen näköisiä tekstejä. Hetihän sen arvasi, että taas koitetaan farangeja jallittaa. Ruutupaitaiset miehet selittelivät asiantuntevasti meille viisumeista ja lätkäsivät pöytään hakemukset, jotka olivat tulostuslaadusta päätellen ilmeisesti kopioita alkuperäisistä viisumilomakkeista. Hintaa tälle viisumille olisi tullut 1300 B eli noin 32 euroa. Onneksi olimme lukeneet aiemmin, että viisumi Kambodzaan maksaa $20. Sanoimme että eipä onnistu ja että haluamme mennä rajalle, mihin miehet totesivat että tämä on raja ja että mikäli tästä ette ota viisumeita niin teidät käännytetään takaisin. Väittivät myös, että joutuisimme muualta hankittuna odottamaan viisumeita kolme päivää. Vissiin niin. Palasimme tuktukille ja kuski yritti kuljettaa meitä vielä konsulaattiin, mutta sanoimme että haluamme rajalle. Rajalla kaikki menikin sitten hyvin. Thaimaan puolella iskettiin lähtöleima passiin, minkä jälkeen täytettiin jonkin sortin terveyskaavake. Immigration-toimistossa kävimme täyttämässä viisumihakulomakkeet, maksoimme $20 + 100 B ja saimme viisumit käteen alle viidessä minuutissa.

Rajanylityksen jälkeen Poipetissa meidät pysäytti Toyota-mies ja kysyi olemmeko matkalla Siem Reapiin. Matkasimme Siem Reapiin yhteiskuljetuksella henkilöautossa, jossa parhaimmillaan oli kahdeksan henkilöä. Noin 150 kilometrin matka kesti kolmisen tuntia, koska kuljettaja hyppi autosta usein pihalle kyselemään lisää kyytiläisiä. Takapaksi oli pursuamaisillaan rinkkoja ja riisisäkkejä. Ensimmäisenä Siem Reapissa näki päätien varteen rakennettuja ökyhotelleja toisensa perään ja niiden edessä postailevat tuktukit. Perillä otimme vielä tuktuk-kyydin majapaikkaan, jonne saavuimme seitsemän aikaan illalla reilun 28 tunnin matkustamisen jälkeen.

Suurin osa Siem Reapiin saapuvista matkailijoista tulevat tänne tutustuakseen Angkorin temppeleihin, joista tunnetuin ja kuvatuin lienee Angkor Wat, joka on myös kuvattu Kambodzan lippuun. 1100-luvulla
rakennettu Angkor Wat on kambodzalaisten kansallisylpeys sekä maailman suurin uskonnollinen
rakennelma. Kävimme katsomassa Angkor Watilla auringonnousua, kuten niin monet muutkin. Oli
hämmentävää seistä aamukuudelta pimeässä odottamassa kuinka taivas hiljalleen alkaa kirkastua ja aurinko nousta massiivisen rakkennuksen takaa. Horisontissa leijailevat pilvet hieman heikensivät vaikutelmaa, mutta näky oli silti upea. Alueen muurien sisäpuoella on pieni lampi (joka tosin näin kuivan kauden aikaan oli hieman kutistunut), jonka rannalle lähes kaikki aamuvirkut matkailijat olivat kerääntyneet ottamaan heijastuskuvia temppelistä. Angkor Wat on erittäin kaunis ja todella hyvin säilynyt, mutta jäi silti koristeellisuudessaan ja yksityiskohdissan monen muun Angkorin temppelin varjoon.

Ostimme kolmen päivän lipun, joka oikeutti meitä tutustumaan temppelehin valitseminamme kolmena
päivänä viikon sisällä. Lopulta tutustuimme temppeleihin kuitenkin vain kaksi päivää. Temppelialueille saapuessa khmeriläinen musiikki kantautui jo kauas, kun miinojen haavoittamien miesten muodostavat yhtyeet soittivat perinnemusiikkia kulkuväylien varressa. Lapset juoksivat perässä kaupaten kirjoja, postikortteja ja koruja. AngkorThom ja Bayonin temppeli jäivät mieleen erittäin koristeellisina. Bayonin 54:een goottilaiseen torniin on veistetty yhteensä 216 kankeasti hymyilevää jättimäistä naamaa ja temppelin upeisiin reliefeihin on kuvattu yhteensä yli 11000 hahmoa. Reilu parikymmentä kilometriä Bayonilta koilliseen sijaitsee hyvin kaunis ja koristeellinen Banteay Srei -temppeli, joka on suurelta osin rakennettu punaisesta hiekkakivestä antaen temppelille sen kauniin punertavan värin. Temppeli on erittäin pieni verrattuna Angkor watiin tai Angkor Thomin alueeseen, mutta pienien yksityiskohtien tarkasteluun voisi käyttää vaikka kokonaisen päivän.
Yhdeksi mielenkiintoisammaksi temppeliksi nousi myös Ta Prohm, joka saattaa joillekin olla tuttu Tomb Raider -elokuvasta. Temppelialueen tekee hyvin mielenkiintoiseksi vuosisatoja vanhat puut, joidenka on annettu kasvaa rauhassa ja levittää suunnattomia juristojaan pitkin temppelin raunioita. Harmiksemme temppelialueeseen ei kuitenkaan päässyt kauttaaltaan tutustumaan siellä tehtävien restaurointitöiden vuoksi. Kävimme tutustumassa myös useisiin muihin temppeleihin, joista nyt ei tässä vaiheessa puhella tämän enempää.

Siem Reapin kaupunki jäi ydinkeskustaa lukuun ottamatta valitettavan vähälle tutustumiselle. Ensimmäinen päivä meni univelkoja pois nukkuessa ja pari päivää kului temppeleillä. Kävimme kuitenkin katselemassa hieman jokirantaa ja tutustumassa night marketiin, joka osoittautui hyvin kauppahallimaiseksi. Chiang Main night marketiin verrattuna täällä toiminta on vielä lapsenkengissä. Maistelimme myös khmeeriläistä grilliruokaa ja muita paikallisia herkkuja. Eräässä grilliravintolassa pöydän keskelle tuotiin hiiligrilli, jonka nestekaukaloon laitettiin kypsymään nuudelia ja vihanneksia ja keskiosan kuvulle levitettiin lihaa paistumaan. Liha tarjoiltiin erilaisten maustekastikkeiden kanssa. Täällä ruoka ei ole yhtä tulista ja mausteista kuin Thaimaassa, mutta erittäin maukasta kuitenkin. Tuoreita hedelmiä täälläkin tulee syötyä joka päivä ja päivittäinen smoothie juotua. Lähtöpäivänä majapaikassa yöbussia odotellessa omistaja toi meille oman pihan puusta poimittua mangoa sekä suola-pippuri-kanamausteseosta. Jännittävää, mutta hyvää. Siem Reapista matka jatkuu ensimmäiseen rantakohteeseen, Sihanoukvilleen. Tarkoitus olisi vierailla myös jollain, toistaiseksi vielä, suhteellisen autiolla saarella.

Bye Bye Pai

Pai -the art of doing nothing. Tätä slogania vastaan ei voi väitellä: Pai on täydellinen paikka rentoutumiseen. Ja miksei olisi kun ympärillä kohoavat hennon pilviharson takana mahtavat vuoret, banaanipuut heiluvat tuulessa, ilma on miellyttävän lämmin ja kaupunki suloisen pieni. Paissa on noin 3000 asukasta, mutta turisteja sitäkin enemmän. Majoitusliikkeitä on miltei 200. Paissa turistimäärät eivät kuitenkaan jostain syystä lainkaan häirinneet, vaan elämä oli leppoisaa ja huoletonta.

Herkkävatsaisen kannattaa varata Chiang Mai-Pai -matkalle pahoinvointilääkettä, koska tie on erittäin mutkainen ja kulkee vuoriston yli. 130 kilometrin matkan taittamiseen kuluu kolmisen tuntia. Jarrua ei pahemmin käytetä. Mutkia vedetään suoriksi ja töötillä ilmoitetaan tulosta. Mutkainen tie on myös kauppalistettu Pain turistituotteisiin ja iltamarkkinoilla kävellessä ei voi olla huomaamatta "Pai 762 curves" tai "Route 1095 Chiangmai -> to Pai 136 kms, 762 curves" -teksteillä varustettuja tuotteita. Paissa, kuten muuallakin Thaimaassa, on yllättänyt nuorten suunnittelijoiden tasokkaat tuotteet, joissa on mitä hienompia grafiikoita ja ideoita.

Paihin päästyä liikkuminen on helppoa. Kaupunki itsessään ei ole kovin iso ja kävellen pääsee vartissa pääkadun päästä päähän. Kaupungin ulkopuolisia seutuja tutkimaan pääsee parhaiten skootterilla ja on erittäin suositeltavaa vuokrata sellainen mikäli täällä majoittuu, koska ne ovat äärimmäisen halpoja (100 B/päivä + vapaaehtoiset kolari- ja varkausvakuutukset 40 + 40 B/päivä). Lisäksi kiemuraisia vuoristoteitä on mukava huristella kaksipyöräisellä. Jos ei ole skootterilla ennemmin ajanut, ei sekään haittaa, sillä autoja Pain seudulla ei hirveästi ole ja paikalliset ottavat kypäräpäiset länkkärit hienosti huomioon (ts. varoo meitä), joten paikka soveltuu aloittelijalle erinomaisesti. Keskustassa ei itse asiassa saa edes autolla ajaa ilta seitsemän jälkeen, koska katujen varsiin muodostuu joka ilta torimaista toimintaa.

Skootterivuokraamosta saa myös alueen kartan, jonka avulla voi suunnistaa Pain nähtävyyksiin, joista lähes kaikki ovat luonnon tuotteita, kuten kuumat lähteet, vesiputoukset ja kanjoni. Pieni varoituksen sana on annettava kuitenkin: kartassa lukee teksti "not in scale" ja se piti oikeasti paikkansa. Kartan avulla on mahdoton suunnistaa tarkasti, koska välimatkat eivät juurikaan paikkaansa pitäneet eikä kartassa näkynyt edes kaikkia suurimpia teitä. Harhaan ajoja siis sattui riittävästi, mutta Pain maisemissa ne eivät paljoa painaneet ja pelkästään ajoviiman tuntu on kuumuudessa palkitsevaa.

Nähtävyyksistä kerrottakoon sen verran, että kolmesta vesiputouksesta näimme lopulta vain yhden, sillä toiselle vievää tietä emme osanneet varmuudella valita ja toiseen johtavan tien päässä oli pääasiassa saksalaisten hippien asuttama kommuuni, jossa sanottiin että putoukselle on kuuden-seitsemän kilometrin kävelymatka, mikä 35 asteen helteessä ei oikein houkutellut. Ainoa putous, jonka näimme oli kuitenkin ihan ok, vaikkakin täynnä reppureissaajia eikä siellä näin kuivan kauden aikaan suuria määriä vettä liikkunut, eikä lammissa ollut myöskään riittävästi vettä kunnon uimiseen. Kuumille lähteillekään emme päätyneet, vaan käännyimme portilta takaisin, sillä ne olisivat sijainneet kansallispuiston alueella ja 200 B/hlö oli mielestämme liian suolainen sisäänpääsy luonnonnähtävyydestä. Myöhemmin luimme, ettei nähtävyys mikään elämää järisyttävä ole ja halvemmalla lähteet pääsee kokemaan alueen kylpylöissä, joihin lähteistä johdetaan kuumaa mineraalivettä. Pain kanjoni oli kyllä näyttävä, mutta emme sanoisi sitä kanjoniksi. Hiekkakivinen vuori on kulunut siten, että ohuet harjut kulkevat korkealla puiden latvojen yläpuolella ja niitä pitkin pääsi kävelemään ja ihailemaan näkymiä. Kanjonilta Chiang Maihin päin on vielä Pain toisen maailmansodan aikainen silta, joka näytti samankaltaiselta kuin Kwai-joen nykyinen silta, sillä poikkeuksella, että Pain silta oli mittakaavaltaan pienempi ja väriltään vihreä. Parasta Paissa oli mielestämme kuitenkin rauhoittava vuoristomaisema,joka kumpuilevalla olemuksellaan saa ihmisen pysähtymään ja nauttimaan olostaan kiireettömässä pikkukaupungissa.

Erityismaininta pitää myös antaa Pain majapaikastamme Bueng Pai Farmista, jossa oli erittäin mukava viettää ne muutamat päivät, jotka Paissa olimme. Majapaikka on vajaan kolmen kilometrin päässä keskustasta, aikalailla erillään muusta keskellä riisipeltoja. Alueella on useita bungaloweja ja alueen keskellä on suuri kalastuslampi, jonka suuntaan bungalowien terasseilla sijaitsevat riippumatot ovat ripustettu. Alue on vehreä ja täynnä kasvillisuutta: majatalon puutarhassa kasvaa muun muassa ananasta, papaijaa ja banaaneja. Bueng Pai Farmilla tarjoillaan ainoastaan pihan omista antimista valmistettua luomuruokaa. Aamiaiset olivat Farmilla erittäin herkullisia, kun tiesi saavansa tuoreita tuotteita ja makua varmasti paransi myös se, että ruoan sai nauttia veden äärellä avoimessa bungalowissa, jossa oli matalat pöydät ja lattialla patjoja muhkeilla niskatyynyillä. Lisäksi majatalon alueella oli pieni uima-allas ja useita lepuuttelubungaloweja, joten kaikenlainen kiireellisyys pääsi kyllä siellä unohtumaan. Erittäin viihtyisien puitteiden lisäksi Bueng Pai Farmin omistajapariskunta sekä heidän kolme koiraansa olivat aivan ihania ja ystävällisiä. Saimme heiltä vielä viimeisenä aamuna läksiäislahjat banaaninlehtiin käärittyinä, jonka jälkeen viimeistään lähtömme pois Paista tuntui hiukan haikealta.

Pain jälkeen suuntaamme jälleen Bangkokin kautta etelän lämpöön, missä Hanzon sanoin "lempeä lounatuuli puhaltaa". Sopii toivoa. Suuntana siis Kambodza ja luvassa nelisenkymmentä lämpöastetta.

Changia Chiang Maissa

Bussi Chiang Maihin lähti illalla varttia vaille yhdeksän Bangkokin itäiseltä linjaautoasemalta. Asemalla oli jonkin aikaa odottelua ja käytiin syömässä asemaravintolassa. Ravintolassa piti alkuun vaihtaa rahaa ruokalipuiksi, joita vastaan sitten pystyi hakemaan ruokaa luukulta. Bambukookoskana näytti ihanan turvalliselta, mutta näinhän siitä sitten jäi suunnattoman chilimäärän vuoksi suuri osa lautaselle. Paikallisten chilien tulisuus vaatii vielä aika paljon totuttelua suomalaisten makaronilaatikoiden jälkeen. Alkuun bussissa näytettiin thaimaalaista komediaohjelmaa, mutta puoli kymmeneltä samutettiin kaikki valot ja thaimaalaiset matkustajat kävivät onnellisina nukkumaan. Eipä siinä muu auttanut kuin kuunnella musiikkia ja yrittää saada unen päästä kiinni. Yhden aikaan yöllä oli pienoinen pysähdys huoltoasemalla ja vessaan unentokkurassa hortoillessa hieman yllättyi kun oven takaa löytyi tutun ja turvallisen porsliinin sijaan ensi kertaa tällä reissulla reikä lattiassa ja huljukuppi.

Perille Chiang Maihin saavuttiin kuuden aikaan aamulla. Hetken aikaa piti pähkäillä kulkuneuvojen kanssa, mutta päädyttiin lopulta kimppakyytiin, koska taksikuskit keksivät jällleen miljoonia selityksiä miksi mittaria ei voi laittaa päälle. Green Tulip -hostellille päästiin hyvin perille, mutta jouduttiin odottamaan pari tuntia ennen kuin saatiin huone. Hostelli oli todella avara, siisti ja viihtyisä vaikka olikin halvimmasta päästä. Kahden yön sijaan viihdyttiin Chiang Maissa yhteensä viisi yötä. Päivät kuluivat kaupungilla kierrellessä, temppeleissä vieraillessa sekä Chang-olutta nauttiessa. Tutustuimme night bazaariin sekä Sunday walking streetiin, joka yllätti suurudellaan. Markkinaruoka oli erinomaista. Halusimme vierailla myös heimomuseossa, mutta kun pääsimme tuktukilla museon pihaan, huomasimme pettymykseksemme ovien olevan kiinni. Hetken mietinnän jälkeen suuntasimme Hanzon toiveesta eläintarhaan. Eläintarhavierailu osoittautua rennon iltapäiväkävelyn sijaan kunnon kuntolenkiksi vuoren rinteillä.

Yhtenä päivänä osallistuimme hostellin respatädin pienoisen painostuksen jälkeen retkelle, johon kuului koskenlaskua, bambulauttailua, elefanttiajelua, vierailu orkideatarhalla ja Karen-heimon kylässä sekä Zipline-köysirata. Ziplinessa puetaan ylle turvavaljaat ja noustaan puuhun rakennetulle tasanteelle. Sieltä liu'utaan vaijerin varassa aina seuraavalle tasanteelle. Päivän jälkeen oli kyllä väsynyt mutta onnellinen ja oli hyvä lähteä jokirantaan syömään, kuuntelemaan musiikkia ja tapaamaan retkellä saatuja uusia tuttavuuksia.

Chiang Main vanhakaupunki on vieläkin vallihautojen ympäröimä ja vanhaa kaupunginmuuria näkyy vielä osittain vallihaudan vieressä. Vanhakaupunki on tutkittavissa varsin hyvin kävelleen, sillä alue on vain muutaman neliökilometrin kokoinen. Vanhastakaupungista poistuminen onkin sitten hankalempaa, sillä vallihaudan molemmin puolin kulkee vilkkaat yksisuuntaiset tiet, joiden ylittäminen on suomalaiselle vihreän valon odottajille mielenkiintoinen kokemus. Helpoiten teiden ylittäminen sujui kuitenkin tuktukin tai kimppataksin avulla, joilla liikuimmekin Chiang Maissa runsaasti, sillä täällä matkaajia ei yritetä suuremmin huijata ja tinkimällä pääsee sopiviin hintoihin kyydistä.