"I've got no home but I've got a destination"

Sanotaan, että pitää mennä kauas, jotta voisi nähdä lähelle. Seitsemän kuukauden matkan aikana joutui väkisinkin kasvokkain maailman epäoikeudenmukaisuuksien kanssa. Ränsistyneitä slummeja uusien valkoisina hohtavien talojen kupeessa, riutuneen näköisiä lapsia leikkimässä roskilla keskellä autotietä, köyhyyttä, nälkää, työttömyyttä. Silti ihmiset jotenkin kaiken kurjuuden keskellä jaksoivat yleensä aina hymyillä ja olla ystävällisiä. Suomalaisillakin olisi tästä paljon opittavana. Aasiassa ja Etelä-Amerikassa tuntui, että ihmisiä arvostetaan ihmisten itsensä vuoksi, eikä heidän tuottamiensa eurojen perusteella, kuten Suomessa ja monessa muussa länsimaassa. Elämä on rentoa ja siitä nautitaan. USA toimi tälle lähes vastakohtana: överikulttuuria, kulutusjuhlaa, luksusasuntoja. Erilaisuuksista huolimatta nautimme myös USA-osuudesta täysin siemauksin ja maa tarjosi kaiken pinnallisuuden alla myös käsittämättömän upeita maisemia ja sydämellisiä ihmisiä.

Matka sujui kaikin puolin mallikkaasti ja kernaasti olisi jäänyt reissailemaan pidemmäksi aikaa, mikäli rahatilanne olisi antanut myöden. Tonnin kuukausibudjetti olisi varmasti pitänyt hyvin, ellei Uudessa-Seelannissa olisi päätetty vuokrata matkailuautoa. Auton vuokraus oli kuitenkin niin loistopäätös, että pieni budjetin ylitys ei jälkeenpäin harmita lainkaan. Toisaalta rahaa olisi mennyt enemmän, mikäli olisimme kulkeneet USAn roadtrip osuuden kahdestaan. Ärsyttävin rahameno matkalla oli pankin perimät palkkiot automaattinostojen yhteydessä. Niihin kului seitsemän kuukauden matkan aikana noin 200 euroa / hlö.

Upeimpina paikkoina matkalla jäi mieleen Koh Rong –paratiisisaari Kambodzassa sekä Machu Picchu –inkakaupunki Perussa. Kokonaisuutena Uusi-Seelanti jäi mieleen maana, johon molemmat haluaisimme ehdottomasti joskus palata pidemmäksi aikaa. Melkein harmittaa, että oikeastaan jokaiseen tämän matkan paikkaan voisi mielellään mennä myös uudestaan, mutta maailmassa olisi myös miljoonia uusia upeita paikkoja, joissa haluaisi käydä. Aika ja raha ei yksinkertaisesti riitä. Haaveissa on kuitenkin lähteä myöhemmin tältä matkalta karsittuihin Nepaliin ja Indonesian Sumatralle. Myös Japani ja Väli-Amerikka sekä Karibianmeren saaret, erityisesti Kuuba, houkuttelisivat. Tietysti olisi myös mahtavaa käydä Afrikassa sekä heittää uusi roadtrip Amerikassa, tällä kertaa pohjoisosavaltioiden kautta. Nähtävää riittää.

Ainoat negatiiviset muistot matkasta jäivät varastetun kameran sekä peruuntuneen Auckland-Santiago –lennon osalta. Matkaa päästiin kuitenkin jatkamaan peruuntumisesta huolimatta ja kamerastakin tuli rahat vakuutusyhtiöltä nopeasti, joten hyvin vähällä harmilla selvittiin. Jopa vähemmällä kuin uskalsi ennen matkaa kuvitella. Vastoinkäymiset ja muutokset ovat kuitenkin kenen tahansa kohdalla väistämättömiä seitsemän kuukauden ajalla. Siksi ei kannata lähteä matkalle turhan tiukalla aikataululla tai liian kireällä pinnalla, koska muutoksia ja odottelua on luvassa joka tapauksessa. Kannattaa myös antaa itselleen aikaa tutustua uusiin paikkoihin rauhassa, eikä turhaan yrittää nähdä kaikkea tällä maapallolla viikossa. ”Hautausmaat on täynnä ylisuorittajia”, kuten eräs viisas mies on kerran sanonut.

Muutoksista huolimatta matkamme oli juuri sellainen kun haaveilimme ja se oli upea kokemus, jonka toteuttamatta jättäminen olisi varmasti myöhemmin kaduttanut suunnattomasti. Ajoittaisesta stressaamisesta ja yllättävistä tilanteista huolimatta reissussa oli mahtava olla. Reissuun lähtöä ei kannata turhaan pelätä tai stressata. Ei tarvitse puhua täydellistä englantia tai espanjaa tai mitä ikinä pärjätäkseen, kunhan kulkee avoimin mielin ja on avoin uusille kokemuksille. Elekielellä pääsee jo pitkälle. Tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka. 

Loppuun vielä kappale, joka on tuottanut suunnatonta iloa sekä hyvää mieltä ja jonka tahdissa on fiilistelty useamman kerran aina Aasian pelottavista bussimatkoista USAn roadtrippiin asti. TÄSTÄ kappaleesta tulee varmasti ikuisesti hyvälle tuulelle ja alkaa muistelle reissun ihania hetkiä.

Kokemuksia USAsta ja matkatavarainfoa

USA yllätti meidät erittäin positiivisesti. Maasta on kenties ainaisten politiikka- ja viihdeuutisten perusteella saanut pinnallisen ja yksinkertaisen kuvan, mutta todellisuudessa rakennekynsifutisvaimoja ja muita hienohelmoja näkyi erittäin harvassa ja ainakin ne ihmiset, joiden kanssa satuimme puhumaan, tuntuivat kaikki olevan Amerikan ulkomaanpolitiikkaa vastaan. USAsta ja usalaisista sai erittäin elämänmyönteisen, avoimen ja ystävällisen kuvan. Suomalaiselle perusujolle eniten hämmennystä aiheutti kenties erittäin vahva small-talk-kulttuuri: ihmiset tulevat puhumaan bussissa, kauppajonossa, keskellä katua. Missä vain. Siihen kuitenkin jotenkin tottui ja etukäteen jo ärsytti Suomeen paluu, kun tiesi, että ketään ei saa edes katsoa hississä tai kadulla silmiin, kun heti mietitään, että mitä tuokin oikein tuijottaa tai yrittää.

Upeimpina osavaltioina luonnon ja maaston puolesta jäivät mieleen Kalifornia ja Arizona. Kaliforniassa kävimme muun muassa hämmmentävässä aavekaupungissa, Bodiessa, sekä upean vehreässä ja jopa jylhässä kansallispuistossa, Yosemitessa. Yosemiten vastapainona poikkesimme myös kuivaakin kuivemmassa Death Valleyssa. Arizonassa maasto oli paljon kuivempaa ja karumpaa kuin Kaliforniassa, mutta Grand Canyon ja Monument Valley tekivät silti uskomattoman vaikutuksen, kuten myös Petrified Forest, missä ihailimme kivettyneitä puita. Nevadasta jäi maaston puolesta hyvin mieleen julmetun pitkät tiesuorat. Eteenpäin katsoessa tuntui aina, että eihän tämä tie nyt niin pitkä ole, kun tien "pää" oli hyvin näkyvissä edessäpäin, mutta pisin mittaamamme suora taisi olla lähemmäs 50 kilometriä.

Kulttuurillisesti eniten viehätti eteläosavaltiot Louisiana, Mississippi ja Tennessee. Siellä elämä on selkeästi rentoa, eikä miljoonakaupunkien vilskeestä ole juuri tietoakaan. Mitään tunnettuja luontonähtävyyksiä siellä ei varsinaisesti ole, mutta ruoka on loistavaa, ihmiset ovat avoimia ja tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita matkailijoista. Varsinkin suomalaisista, joita siellä seuduin tuskin ihan päivittäin tulee vastaan. Amerikassa vaati myös totuttelua se, ettei ihmisten kysyessä "how are you" (mitä kuuluu, kuinka voit) selittänyt ihan koko elämäntarinaansa, vaan vastasi vain "good, how are you?". Kysymyksen tarkoituksena kun on olla vain tervehdys ja retorinen kysymys ennemmin kuin osoittaa aitoa mielenkiintoa toisen voinnista. Myös tippaaminen aiheutti aina päänvaivaa, kun piti erikseen pitää pussissa tippidollareita ja aina olla laskemassa jätettävää summaa. Amerikassa ei myöskään kaupoissa eikä ravintoloissa yleensä ilmoiteta hintoja verollisina, joten verot mätkähtävät vielä listahintojen päälle, mikä saattaa tulla yllätyksenä. Hintataso on yleisesti ottaen kuitenkin Suomen hintatasoa alhaisempi.

USA on loistava kohde automatkailulle. Autoilu tuntuu olevan jokaisen amerikkalaisen suuri intohimo ja erilaisia autovaihtoehtoja löytyy runsaasti. Julkinen liikenne maan sisäisesti on suhteellisen surkeaa ja vähäistä, joten auton vuokraus on paras tapa tutustua USAan. Erityisesti länsirannikolla avoauton vuokraus on verrattain sisämaan hintoja kallimpaa, mutta toisaalta tarjontaa on myös enemmän. Bensalitra maksaa vaihtokurssista riippuen noin 70 senttiä (noin $ 3,60 / gallona) eli tankkaaminen on yli puolet halvempaa kuin Suomessa. Bensiini on pääasiassa 87 oktaavista. Tietulleihin törmäsimme ainoastaan San Franciscosta lähtiessä ja mennessä sekä saavuttaessa New Yorkiin. Tiet ovat yleensä ottaen erittäin hyvässä kunnossa ja liikenne kulkee sujuvasti myös isommissa kaupungeissa. Varsinkin näköalareittejä ja pienempiä teitä ajaessa kannattaa olla tarkkana peurojen kanssa, koska niitä pomppi teillä aivan jatkuvasti. Moottoriteitä ei yleensä ottaen ole aidattu, joten pupuja suurempiin eläimiin saattaa kirjaimellisesti törmätä myös nopealiikenteisillä teillä.

Kaiken kaikkiaan USAn roadtrip oli aivan uskomattoman upea kokemus ja kruunasi ehdottomasti muutenkin ikimuistoisen matkan. Telttailu oli tällä budjetilla hyvä vaihtoehto ja harmittamaan jäi oikeastaan vain se, että itärannikkoa lähestyttäessä telttailupaikat vähenivät ja piti siirtyä motellimajoitukseen (toisaalta myös ainaisen vesisateen vuoksi). Pitkistä päivistä huolimatta autossa istuminen ei juurikaan tympinyt, kun sai nauttia erittäin vaihtelevista maisemista ja odottaa seuraavaa anguspysähdystä (: Suosittelemme lämpimästi!

Kuinka paljon 60/65 litraiseen rinkkaan ja '"päiväreppuun" mahtuu tavaraa? Kuvasta sen näkee ja näin jälkikäteen voimmekin vielä spekuloida kantamiemme tavaroiden tarpeellisuutta reissussa.

Aloitetaan vaikka suhteellisen tärkeistä asioista, eli laukuista. Niissä, ainakin näin reppureissulla, kannetaan koko elämää mukana ja jos sen kantaminen on epämukavaa, niin ei reissustakaan tule silloin mukava. Kannattaa siis panostaa kantimiinsa. Rinkkoina meillä oli Haltin Greenit, 60 ja 65 litraiset, ja ne olivat mielestämme hyvät kantaa ja kestivät koko reissun, vaikka epäluotettaviksikin niitä on jossain haukuttu. Hyväksi puoleksi meidän rinkoissaimme voimme ehdottomasti laskea sen, että ne sai edestä auki, jolloin ei tarvinnut koko rinkkaa myllätä päältä löytääkseen etsimänsä. Päiväreppuna käytimme Haglöfsin Tightia ja Ospreyn kierrätysmateriaalesta tehtyä perusreppua. Tilavuutta ja tyhjäpainoa kannatta miettiä, sillä reppu kulkee tälläisellä reissulla lähes aina mukana ja olisi hyvä jos se mahtuisi lentokoneen käsimatkavaroihin. Täysin selkään nojaava reppu hiostaa myös älyttömästi selkää, kuumemmissa maissa varsinkin, mutta hienostuneet kantosysteemit kasvattavat ainakin repun hintaa ja yleensä myös kokoakin. Meille oli tärkeää repuissa myös se, että ne saisi tyhjänä pakattua helposti rinkkaan, eli ne voitaisiin jotenkin taittaa. Päiväreppujen lisäksi, meillä oli vielä mukana Haltin pikkureppu (sellainen rulla), jota tuli käytettyä kevyillä retkillä, missä kannettavaa oli vain vähän ja siihen tarkoitukseen se oli oikein passeli.

Turhin mukana ollut laukku oli taas rinkan suojapussi, jolla ei tehnyt mitään muuta hyödyllistä kuin toi makuualusta ja teltan rinkan päällä kotiin. Se ostettiin siltä varalta, jos rinkka olisi pitänyt jollain kentällä muovittaa remmejensä vuoksi, mutta eihän niin tarvinut missään siis tehdä. Päin vastoin pussitetun rinkan joutui Helsinki-Vantaalla viemään erikoismatkatavaratiskille, sillä pussi oli 'liian' löysä ja olisi jäänyt hihnojen väliin kiinni.

Kaiken näköistä tavaraa saa hankittua reissun päältä suhteellisen helposti, mutta aivan kaikkea ei aina löydä silloin kun niitä tarvitsee. Jos mietitään esimerkiksi sähkölaitteita ja niiden latausta, meillä oli mukana kansainvälinen sähköadapteri ja se oli mielestämme hyvä hankinta, sillä emme tarvinneet erilaisia adaptereita eri maihin. Joka paikassa meidän malli ei kyllä seinässä pysynyt (painavahko, tynnyrin muotoinen möhkäle), mutta siitäkin huolimatta puhelimet (kannattaa muuten olla nelitaajuuspuhelin, toimii joka maassa ongelmitta), kamerat, tietokone ja musiikkisoittimet saatiin ladattua aina hostelleilla, joskus kyllä vähän viritellen, mutta kuitenkin.

Tietokone tuli meille vähän heräteostoksena, mutta hyvä niin. Nykyiset miniläppärit ovat erittäin käteviä kokonsa puolesta, sillä ne mahtuvat pienempäänkin reppuun eivätkä paina kamalasti. Eikä niitä tarvitse turhaan kantaa, sillä langattomia internetyhteyksiä oli tarjolla todella hyvin, jopa Aasiassa. Huonoimmat mahdollisuudet olivat Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, mutta tarvittaessa sieltäkin löysi viimeistään jostain kahvilasta yhteyden ja sai blogin päivitettyä. Muutakin hyötyä vielä koneesta oli, nimittäin saimme kuvamme talteen helposti, siltä varalta jos esimerkiksi kamera pöllitään niin ei ihan kaikki kuvat katoa. Lisäksi meillä oli lähes koko musiikkikirjasto mukana elektronisessa muodossa, ei tarvinnut kuunnella samoja levyjä kyllästymiseen saakka ja ehkä tärkein asia oli Skype. Oli ihanaa olla tuttaviin yhteydessä toiselta puolelta maailmaa ja se käy niin helposti, eikä maksa mitään!

Musiikkisoitin on taas aivan ehdoton mukaan otettava tavara, sillä se pelastaa monta hetkeä. Oli sitten 15 tunnin bussimatka edessä tai täydellisen auringonlaskun ihastelu riippumatosta, löytyy aina jotain omaa siihen hetkeen ja olo on heti kotoisampi ja onnellisempi. Musiikki ja ne tiettyjen hetkien kappaleet auttaa myös muistamaan sen hetken ehkä jopa vuosien päästä. Nykyäänhän puhelimeenkin saa paljon musiikkia ja muuta, mutta entä jos puhelin hajoaa tai häviää? Samalla katoaa myös reissun ehkä paras viihde, joten mielestämme erillinen soitin on parempi vaihtoehto. Sama pätee myös kameran kohdalla: Kännykät ovat ihan hyviä jo nykyään, mutta kyllähän erillisellä kameralla saa laadukkaampia kuvia ja hyvät kuvat ovat täydellisiä muistoja. Jos ottaa paljon kuvia, kannattaa harkita toista akkua mukaan ja muutamaa muistikorttiakin, varsinkin jos ei ole mitään minne kuvia tallentaa.

Muista apuvälineistä parhaimman palkinnon saa otsalamppu! Ilman Petzeleitämme olisimme olleet joskus hukassa, sillä rinkoista pitää joskus pimeällä etsiä mitä kummallisempia asioita. Eteen saattaa myös tulla tilanteita ettei edes kuu valaise, saati sitten että olisi sähkövaloja lähettyvillä ja silloin on hyvä olla valoa mukana ihan vain (turvallisen) liikkumisenkin kannalta. Muutenkin oli mukava nähdä pimeällä (esim. lukea) ja vielä siten, että oli molemmat kädet vapaana. Mikäli olette lähdössä reissuun tai matkalle, ottakaa ihmeessä otsalamppu mukaan, se ei vie tilaa eikä paina nimeksikään ja tarvittaessa hoitaa asiansa täydellisesti.

Rinkasta meillä löytyi myös teräaseita, kaksin kappalein. Toinen oli yleispätevä Leatherman-monitoimityökalu, jonka saksille, pihdeille, tölkinavaajalle ja ties mille terille löytyi käyttöä. Isommalle Leathermanin taittoveitselle oli vähemmän käyttöä, pelkällä Leathermanillakin olisi pärjätty, joskin isomman hedelmän halkaisu olisi ollut sillä reilusti työläämpää. Eikä Leathermaneista aiheutunut millään rajalla edes mitään ongelmaa vaikka välillä se kävikin mielessä, kun lappusiin piti täytellä kohta "onko mukanasi aseita tai teräaseita".

Riippumatotkin otimme Suomesta mukaan, mutta niitä olisi saanut erilaisia ja jopa käsintehtyjä paikanpäältäkin. Lisäksi niitä oli monessa paikassa jo valmiina roikkumassa, joten ilman niitä olisi pärjännyt. Toki hetkiä löytyi, milloin omatkin sai ripustaa, mutta niitä ei monella sormella tarvitse laskea. Mukanamme oli myös kiipeilynarua (kestonsa vuoksi) riippumattojen ripustamiseen ja se sentään toimi välillä pyykkinaruna. Hyttysverkko oli toinen samalle käytölle jäänyt esine, sillä monessa hostellissa malariariskialueella tietysti sellaiset oli, mutta muutaman yön sai nukuttua paremmin, kun tiesi, että unia suojaa hyvä ja ehjä verkko. Mikäli päättää lähteä oikeasti seikkailemaan sinne, missä muut ei juurikaan käy, ovat nämä esineet varmasti hyödyllisempiä.

Hygieniastakin reissussa pitää huolehtia ja meillä molemmilla oli suhteellisen suuret ja painavat hygieniapussukat mukana. Saippuaa, shampoota ja deodoranttia saa kyllä ulkomailtakin, mutta jos suosit / pidät jostain tuotteesta, ota sitä suosiolla mukaan. Suomesta saa myös kätevästi ostettua teriä erilaisiin höyliin, sillä kaikkiin gilletteihin ja venuksiin ei välttämättä jokapaikasta teriä löydy. Myös intiimituotteita kannatta ottaa mukaan, sillä kulttuurieroista johtuen ei niitäkään ole aina kaupoissa.

Terveydenhuoltoon meillä oli mukana ihan perinteinen ensiapulaukku kyypakkauksineen ja siteineen. Saksista tuli yhdellä kentällä kysymistä, mutta läpi pääsimme kuitenkin, sillä nehän ovat tylppäkärkiset. Särkylääkkeitä kannattaa olla mukana, sillä joskus sen elämän kantaminen saattaa jumittaa lihaksia tai kiristää päätä. Myös vatsan toimintaa hidastavia pillereitä on hyvä olla mukana, sillä se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että jossain vaiheessa tulee kiire vessaan ja sitten siellä saakin käydä useasti. Reseptilääkkeillä olisi hyvä olla alkuperäiset pakkaukset mukana ja reseptitkin, sillä osa niistä saattaa kuulua huumeiksi luokiteltaviksi aineiksi. Rakkolaastareita kannattaa myös ottaa muutamat mukaan, jos on paljon kävelyä edessä tai aikoo hankkia uudet kengät. Kaikkeen mahdolliseen ei edes kannata koittaa varautua, sillä ulkomaillakin on lääkäreitä ja apteekkeja. Lääkkeitä saa siis vaivaan kun vaivaan, joskus jopa naurettavan halpaan hintaan, toisaalla naurettavan korkeaan, kun ostaja on "rikas" turisti, mutta matkavakuutushan ne korvaa, joten ei hätää senkään osalta. Pelkät perustarvikkeet kun on mukana, se riittää ja niillä selviää hyvin.

Tekstiileistä hyödyllisimpiä olivat kuoritakit ja housut, sillä ne menevät suhteellisen pieneen tilaan ja pitävät aina lämpimänä (kerrospukeutumisella ainakin) sekä kuivana, vaikka vettä tulisi kuinka. Perus t-paitoja ei välttämättä kannata ottaa viikon joka päivälle, sillä niitä saa joka paikasta ja ne ovat myös ihan mukavia muistoja. Vaatetusta kannattaa muutenki miettiä, sillä rinkkaan ei mahdu joka päivälle eri vaatteet, vaan on mietittävä käytännöllisyyttä enemmän kuin ulkonäköä. Vaatetuksen valinnasta haastavaa tekee myös se, jos on esimerkiksi sen 7 kk matkalla ja sen aikana on hellettä ja talvikelejäkin, jolloin mukana olisi hyvä olla niin kesävermeet kuin jotain vähän paksumpaakin. Tavaran laatuun kannattaa myös panostaa, sillä halvemmat tuotteet eivät välttämättä kestä niin kovaa käyttöä kuin kalliimmat, eikä vastaavaa, eurooppalaiseen ruumiinmuotoon hyvin sopivaa, tuotetta välttämättä kohdemaasta löydä.

Erikoismaininnan ansaitsee myös mukana kulkenut matkalakana. Kyseessähän makuupussia selkeästi pienempi pötkö, mutta käyttötarkoitus on suunnilleen sama. Pötköstä saa levitettyä itselleen ohuen lakanan, jonka sisään pääsee köllimään ja se suojaa likaiselta ympäristöltä (ryönäset patjat, lakanat tai tyynyt) tai vastaavasti suojaa makuupussin sisustaa, mikäli sitä niin käyttää. Egyptinpuuvillaiset lakanamme turvasivat öitämme lähes koko Aasian ajan ja silloin tällöin muuallakin.

Matkapyyhe oli hankintalistalla korkealla ennen reissua. Se oli virhe, suosittelemme mieluummin vaikka vanhaa pellavapyyhettä. Matkapyyhe oli kyllä pieneen tilaan menevä ja kevyt ja kuivui nopeasti, mutta viimeisen kohdan mahdollisti pyyhkeen imuteho! Mitä tekee pyyhkeellä joka ei kuivaa? Ei juurikaan mitään, mutta kyllä silläkin pärjäsi. Ei kuitenkaan kannata maksaa tekokuitupyyhkeestä, joka ei toimi kovinkaan hyvin.

Vaelluskengät olivat Petzeleiden lisäksi yksi parhaista investoinneista. Tukevat, lämpöiset ja vedenpitävät kengät helpottivat elämäämme yllättävän paljon. Jos laukkujen kantomukavuus on tärkeää, niin kyllä muuten on myös sekin, millä sitä kaikkea kannetaan. Mikäli kengät ovat epämukavat tai vääränlaiset keliin nähden, on hyvin äkkiä jalat kipeät tai rakko jossain kohdassa jalkaa ja sitten ylimääräisten kilojen kantaminen on tuskaista. Sandaaleita saa kyllä vaikka mistä, mutta hyviä (ja mieluusti myös ennen kunnon käyttöä sisäänajettuja) kävely- tai vaelluskenkiä ei joka rannalta saa. Niin ja jalkojen hyvinvointiin saa kyllä panostaa vaikkei reissulle lähtisikään, eli hemmotelkaa itseänne ja ostakaa hyvät kengät jos sellaisia ei vielä ole!

Muusta hyödyllisestä / tärkeästä pikkusälästä kannattaa muistaa ainakin passikuvat. Niitä saattaa kulua hakemuksiin ja viisumeihin yllättävän paljon ja jos niitä ei ole, saattaa tulla joillain rajoilla ongelmia. Ilmastointiteippi on myös hyödyllinen, sillä saa nimittäin korjattua / kiinnitettyä / tukittua monen monta asiaa. Esimerkiksi repsottavat hyönteisverkot tai kolot seinän ja lattian rajassa, mistä mönkii inhoja hyönteisiä, saadaan helposti korjattua kunnon jesarilla. Myös lukko, jolla sai repun / kaapin lukittua voineen pitää käytännöllisenä, sillä välillä saatetaan nukkua 12 ihmisen kanssa samassa huoneessa ja aina ei voi tavaroitaan vahtia saati luottaa jokaiseen. Hyödyllisenä voimme pitää myös kuivapusseja, jotka mahdollistivat sähkölaitteiden turvallisuuden rankimissakin vesisateissa.

Mukanamme maailman ympäri kulki myös jotain suomalaista, nimittäin salmiakkia ja minttuviinapulloja (1 normaali juhannukseksi ja 2 4cl pulloa tuliaisiksi jollekin). Näiden elintarvikkeiden oli tarkoitus olla koti-ikävän lievittäjinä ja niitä käytettiin säästeliäästi. Viimeiset salmiakkkipastillit nautimme amerikkalaisten tuttavien kanssa ja nauroimme kuinka he irvistelivät suomalaiselle herkulle. Nämä eivät todellakaan olleet tarpeellisia, mutta paremmin ei olisi voinut itseään matkalla hemmotella kuin nauttimalla jotain kotimaista, mitä tietää seuraavaksi saavansa vasta kotona, suhteellisen pitkän ajan päästä.

Niitä mitä ei ollut mukana, ei tarvittu. Näillä siis mentiin ja hienosti pärjättiin. Kiitos niille jotka antoivat meille jotain pientä matkalle mukaan :)

"I want to be a part of it, New York, New York"

päivä 1

Seikkailumme New Yorkissa alkoi mukavan helposti auton palautuksella. Jouduimme heräämään aikaisin välttääksemme aamuruuhkat ja muut ja koska edellisiltana harjoittelimme reitinkin, ei vastaan tullut yhtään ongelmia. Oli siis aika sanoa hyvästit meidän valkoiselle Impalalle, joka kyyditti meitä mukavasti tuhansia kilometrejä. Pyöriessämme viimeistä kertaa auton ympärillä naurahdimme vuokraamon miehen kysymykselle "Kumpi teistä on se hullu, joka hävisi vedon?". Jälkikäteen otimme selvää, ettei näin pitkä automatka todellakaan ole amerikkalainen unelma, vaan pikemminkin veto, mikä lyödään pilkun aikaan ravintolassa. Me kuitenkin nautimme matkastamme.

Takaisin hotellille pääsimme helposti pienen odottelun jälkeen, hotellilla kun oli oma kyytipalvelu kentälle ja sieltä pois. Edessä oli pikapakkaus ja ainakin kymmenen laukun roudaus vastaanottoon. Myönnettäköön, että autolla oli mukava ajaa näinkin pitkä matka, sillä meidän ei tarvinnut käsitellä mitenkään matkatavaroitamme, vaan ne olivat nätisti kontissa (ja ympäri takapenkkiä). Nyt niiden saaminen hotellihuoneesta hissiin ja sieltä pois tuntui tuskaiselta. Onneksi laukkuja ei tarvitse enää montaa kertaa kantaa: Kerran uuteen majoitukseen ja toisen kerran vasta JFK:n lentokentällä ja sitten Helsinki-Vantaalla.

Jätimme tavaramme uskaliaasti respan nurkkaan, mitään virallisia säilytystiloja ei hotellissa ollut. Vielä jännittävämpää oli kuitenkin se, että uudesta majoituksesta meillä ei ollut muuta tietoa kuin paikan osoite, joka kartan mukaan oli hotellin vieressä olevan tien toisella puolen. Rakennuksessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista tietoa siitä, että se olisi minkäänlainen hostelli, mutta sehän ei meitä haitannut, vaan rimputtelimme ovikelloa rohkeasti. Yläkerran ikkunasta kurkkasi joku poika ja kysyi, että mitä asiaa ja kerroimme tulevamme yöpymään muutamaksi yöksi, jolloin joku toinen tuli avaamaan oven. Meille selvitettiin, että vapaita sänkyjä ei ole, eikä omistajakaan ole paikalla, kun on sunnuntai, eikä muuten ole edes tulossakaan. Hänelle koitettiin soittaa, mutta häntä ei saatu kiinni.

Hiukan pettyneinä ja ällistyneinä palasimme hotellillemme ja kysyimme respasta, tietävätkö he mitään naapurin majoitustoiminnasta. Meille kerrottiin sedän olevan hiukan outo ja ettei kyseistä majoitusta suositella useille. Yllättävin paljastus oli kuitenkin se, että meidän hotelli ja naapurin "hostelli" käyttää samaa nimeä, joten meillä olikin varaus siihen hotelliin, jossa jo yhden yön vietimme! Ei ihan heti uskottu, että meidän varaus paikkaan, jolla oli eri osoite ja nimi olisi ollut juurikin se sama paikka minne varasimme edellisiltana yön, mutta niin se vaan oli. Olisimme saaneet myös pitää saman huoneen, jos asia olisi selvitetty aikaisemmin, mutta nyt saimme taas nautiskella tavaravuoren siirtelystä hissiin ja huoneeseen.

Lähdimme pian jo tutustumaan kaupunkiin kävelemällä hotellilta muutaman korttelin metroasemalle ja ostimme viikon metroliput ($ 29 / hlö) kaupunginosien välillä liikkumista helpottaaksemme. Metro on ehdoton väline liikkumiseen New Yorkissa, sillä se on nopea, suhteellisen edullinen ja sillä pääsee lähestulkoon kaikkialle, missä haluaakin käydä. Ja vaikka linjoja onkin useampi kuin Helsingissä, on niillä kulkeminen helppoa ja selkeää. Säästääkseen jalkoja ja aikaa, kannattaa käyttää metroa!

Ensimmäinen nähtävyytemme oli meidän kaupunginosan, Queensin, tunnetuin maamerkki: Unisphere. Kyseessähän on siis monissa elokuvissakin näkyvä iso, 12-kerroksisen talon kokoinen rautainen maapallo, joka on rakennettu 1964 maailmannäyttelyn kunniaksi. Unisphere on upean näköinen ilmestys, kun alla on heijastuslampi ja suihkulähteitä ja ympärillä kaunista puistoaluetta. Upea paikka aloittaa New Yorkin tutkiminen. Kävelimme hiukan eri reittiä takaisin, koska halusimme nähdä myös Queensia ja lisäksi metropysäkillä, jossa jäimme pois, olisi varmasti ollut hirveä härdelli, sillä sen viereisellä kentällä oli meneillään US Openin tenniskisa. New Yorkissa oli valtavasti tapahtumia vierailumme aikana: muun muassa New York Fashion Week (muotiviikot), US Open, WTC-muistopäivä (11.9.) ja NFL-kauden avaus.

Näkemämme osa Queensia ei ollut kovin hienoa aluetta, pikemminkin hiukan ränsistynyttä ja epäilyttävää. Yksin ei pimeän tullen siellä välttämättä haluaisi kulkea. Alue vaikutti hyvin latinalaispainotteiselta, sillä puhutuin kieli ainakin meidän tutkimalla alueella oli selkeästi espanja ja lisäksi ihmiset olivat selkeästi hiukan tummempia. Tästäkin reissusta oli hyötyä, sillä on hienoa nähdä useita puolia kaupungista ja sen lisäksi Antti löysi itselleen sopuhintaisen ja ison matkalaukun, johon mahtuisi kaikki matkamuistot. Tiemme kuitenkin erosivat metroasemalla, sillä Antti oli saanut aikaisemmin ostettua itselleen lipun jalkapallopeliin, johon hänellä oli se surullisen kuuluisa pysäköintilippukin jo hankittuna. Harmiksemme autoahan meillä ei enää ollut, joten se lippu meni vähän hukkaan, mutta näkipä Antti kuitenkin Amerikan tasokkainta amerikkalaista jalkapalloa (NFL) avausottelun verran ja pääsi toteuttamaan unelmansa. Sillä välin me kävelimme Manhattanilla edestakaisin käyden välillä kaupoissa, kuten esimerkiksi modernin taiteen museon myymälöissä, mistä mukaan tarttui mm. design-naulakko.

Kävimme syömässä pitkästä aikaa hyvin TGI Friday's nimisessä ravintolassa, joka oli jo entuudestaan tuttu meille Riikan reissulta, ja näinä päivinä tämä ketju rantautuu myös Suomeen. Toivottavasti laatu on kuitenkin parempaa kuin Manhattanilla, sillä vaikkakaan ruoassa ei ollut mitään vikaa, oli annokset jotenkin latteat verrattuna edelliseen visiittiimme ko. ketjun ravintolassa. Myös hinta oli aavistuksen kohollaan, olihan ravintola melkein niin keskellä New Yorkia kuin vain voi olla, mutta Suomen hintatasoon nähden ravintola oli kuitenkin suunnilleen samoissa hinnoissa.

Poikkesimme myös katsomaan Fitfh Avenuen, eli New Yorkin kerman alueita. Tällä kadulla sijaitseviin kauppoihin meillä ei edes ollut asiaa, sillä kadulla oli vain merkkiliikkeitä, kuten Tiffanys, Gucci, Prada jne. joihin meillä tavallisilla tallaajilla ei olisi varaa edes palkkapäivänä. Edempänä olisi myös ollut hienoja asuintaloja, mutta ne me jätimme väliin, sillä ilta alkoi jo hämärtymään ja meidän oli aika palata hotellille.


päivä 2

Aloitimme päivämme hotellin aamiaisella, eli ylisokeroituja muroja, täysin vaaleaa leipää ja / tai bagelia, vohvelia sekä kahvia ja mehua. Hotellin kokoon nähden aamiaispöytä oli todella pieni ja paikoista sai todellakin taistella. Hitaimmat söivät seisaalteen. Hienoa kuitenkin, että ylipäätään tarjotaan muonitusta.

Päätimme ajaa sinisen metrolinjan päätepysäkille, jolloin päädyimme WTC-alueelle. Ihmisiä oli reilusti paikalla, mutta muistomerkille ei päässyt vuosipäivänä kuin omaiset. Viralliset avajaiset olivat päivää myöhemmin, mutta ei toivoakaan että olisimme päässeet käymään muistomerkillä, sillä sinne tuli ilmeisesti turvallisuussyistä varata liput ennakkoon internetissä ja ne oli "myyty" loppuun reiluksi kuukaudeksi eteenpäin, joten se siitä suunnitelmasta. Ainakin näimme rakenteilla olevan Freedom Towerin, WTC-tornien paikalle nousevan uuden pilvenpiirtäjän, joka kyllä on muotokieleltään entisiä torneja paljon kauniimpi.

Asiat eivät siis aina mene aivan suunnitellusti, mutta sehän ei haittaa! Otimme suunnaksemme Etelä-Manhattanin, sillä tarkoituksenamme oli lähteä risteilylle Vapaudenpatsaalle. Kiersimme kuitenki Wall Streetin kautta katsomassa, miltä kapitalismi näyttää. Vaikuttavia, massiivisia rakennuksia ja liehuvia ylisuuria Amerikan lippuja sekä paljon (jakku)pukuihmisiä. Jos siellä ei raha liiku isojen seinien sisässä, niin ei sitten missään. Wall street on kuitenkin lyhyt tien pätkä, toisin kuin esimerkiksi Broadway, joten sen kävelyssä ei mennyt kauaa aikaa ja pian suuntasimme taas oikeaan ilmansuuntaan.

Saavuimme Manhattanin eteläkärjessä sijaitsevaan Battery Park -puistoon, missä WTC-iskuissa kuolleiden muistoksi oli puiston nurmille pystytetty Yhdysvaltain lippuja uhrien määrän verran. Näissä lipuissa raidat oli muodostettu punaisesta kirjoituksesta. Lähemmin tarkasteltuna raidoissa luki ihmisten nimiä, mikä teki muistomerkistä koskettavamman. Nämä liput eivät ole Battery Park -puistossa aina, joten olimme onnekkaita, kun satuimme "oikeaan" aikaan New Yorkiin. Vierailimme ennen risteilyä vielä ilmeisen kuuluisalla härkäpatsaalla, joka kuulemma kuvastaa Wall Streetiä ja agressiivisia rahamarkkinoita. Muutamassa elokuvassakin tämä härkä on ollut, mutta täytyy myöntää, ettemme siitä hirveästi tienneet. Patsas oli iso ja sen luona oli uskomaton joukko ihmisiä ottamassa siitä kuvia, me otimme omamme kauempaa.

Seuraavaksi oli vuorossa Vapaudenpatsas, tosin kaukaa tarkasteltuna. Tarjollahan on kalliimpia risteilyjä, jotka vievät ihan Vapaudenpatsaan juurelle, mutta meille riitti ilmainen lautta Manhattanin eteläpuolella sijaitsevalle Staten Islandille ja takaisin. Lauttoja kulkee n. 20 minuutin välein. Patsas näkyy aika kaukaa laivan kannelta katsottaessa, mutta paremmat kuvat siitä saa kaukaa kuin liian läheltä, joten pieni ilmainen hetki lautalla riitti siis meille.

Tulimme heti samalla lautalla takaisin Manhattanille, kierrettyämme tuloterminaalista lähtöterminaaliin, lienee taas jokin turvallisuustekijä. Päivä oli hieno ja aurinkoinen ja nähtävää riitti, joten emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, minne menemme, joten tiemme erosivat taas hetkeksi. Antti suunnisti kohti Brooklyniä, me taas jatkoimme kohti Greenwich Villagea ja joillekin varmastikin tuttua Magnolia-nimistä leipomoa kohti. Illalla sovimme taas näkevämme ja kulkevamme Brooklynin sillan yli.

Greenwich Village oli rauhallisen oloinen alue ja paljon kotoisamman tuntuinen kuin jännittävä pilvenpiirtäjäkeskittymä businessihmisineen Etelä-Manhattanilla. Korkeita oli talot kyllä Greenwichissäkin, mutta ympäristö oli kuin eri maailmassa. Kävimme pienessä italialaisessa ravintolassa syömässä lasagnet ja täytyy myöntää, että hinta-laatusuhde oli erittäin kohdallaan. Bonuksena saimme vaihdossa vielä Missourin quarterin ja enää meiltä puuttuu vain yksi: Mississippi.

Jälkiruoat haimme tietysti Magnolian leipomosta. Kyseessähän on Sinkkuelämää-sarjasta tuttu paikka, josta sarjan neidit hakivat herkullisia muffinseja silloin tällöin mukaansa. Leipomoa etsiessämme näimme muutaman turistibussin, jotka kierrättävät ihmisiä TV:stä ja elokuvista tuttujen paikkojen kautta, joten tiesimme olevamme lähellä Magnoliaa. Se osoittautui suloisen pieneksi kulmaleipomoksi, jonne mahtui hädin tuskin 10 ihmistä sisään. Jono kulki siististi koko asiakastilan seinien vierustaa pitkin ja tuoksu oli niin huumaavan herkullinen, että myös me päätimme ottaa kuuluisat cup-caket ($ 3,50 / kpl) mukaan ja liityimme jonon perään.

Aika kului uhkaavan nopeasti vain kävellessä New Yorkin katuja pitkin, joten meidän oli aika ottaa metro ja siirtyä Brooklynin puolelle, jottemme myöhästyisi sovitusta tapaamisesta. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea ja söimme gourmét-jälkiruokamme (aivan todella makeaa!) eräässä puistossa Antin katsellessa nälkäisenä vieressä (ja rääpiessä maistiaisia). Suuntasimme Brooklyn heights -promenadelle, mikä on upea kävelykatu korkealla joen ja laitureiden vieressä. Toisella puolella jokea näkyy Manhattan ja tarkasti katsottuna Vapaudenpatsaskin. Aurinko laski hiljalleen pilvenpiirtäjien taakse ja helikopterin silhuetti näkyi  punaisena hehkuvaa taivasta vasten. Tällaista maisemaa ei voi nähdä Suomessa, joten nautimme siitä niin kauan kuin aurinko värjäsi taivaanrantaa.

Sillalla olisi hienointa olla hämärällä, joten meillä oli taas hetki aikaa tapettavana, sillä aurinko vasta laski. Siispä etsimme Antille sopivaa ravintolaa, Taco Bell tai Wendy's olisi ollut listalla, mutta emme löytäneet yhtään pikaruokaravintolaa lähistöltä, mikä sinänsä on jo pienoinen ihme. Antti joutui tyytymään kreikkalaiseen ravintolaan ja johonkin versioon pitakebabista, mikä alkoi meistäkin jo kuulostaa hyvältä. Kebabia ei oltukaan saatu koko matkalla, mutta emme ottaneet nytkään, sillä lasagne ja cup-caket täyttivät vielä vatsaa.

Saavuimme sillan päähän juuri sopivaan aikaan ja saimme kävellä Brooklynistä Manhattanille hienossa iltavalaistuksessa. Moni muukin matkaaja oli saanut tämän idean, sillä kameroita oli joka puolella, eikä englanninkielisiä sanoja paljoa kuulunut luukuunottamatta muutamaa kiroilevaa pyöräilijää, kun turistit kävelivät miten sattuivat. Maisemat olivat upeat: taaempana näkyi toinen valaistu silta, Manhattan Bridge, ja joka puolella oli mustia korkeita taloja, joissa monet ikkunat olivat valaistuna. Oli hienoa kävellä silta päästä päähän ja vain katsella ympärilleen vaikka kaikilla meistä olikin jo jalat aika hapoilla kaikesta kävelemisestä. Tarkoitus oli vielä mennä Times Squarelle ihailemaan sitä ilta-aikaan, mutta yhteistuumin päätimme etsiä lähimmän metroaseman ja mennä lepäämään hotellin pehmeisiin sänkyihin.


päivä 3

Lähdimme välittömästi aamupalan jälkeen jälleen kävelemään tutuksi tulleelle metroasemalle. Suuntanamme oli Union Square, jonka sivuutimme hyvin nopeasti puistoineen ja lähdimme shoppailemaan erinäisiin vaate- ja kenkäkauppoihin. Kävelimme Broadwaytä pitkin pohjoiseen hyvin määrätietoisesti, sillä meidän oli tarkoitus kävellä kuuluisaa tietä pitkin aina Central Parkiin saakka. Matkan varrelle sattui osumaan myös hauskan näköinen Flatiron -rakennus, mikä on teiden risteykseen jäävä, kolmion muotoinen rakennus, joka on varsin kapean näköinen "kolmion kärjestään". Ympäröiviä rakennuksia tuli ihailtua niskakipuun saakka, mutta menipähän nopeasti muutamat tuhannet askeleet ja hetken päästä olimmekin jo Times Squarella. Päätimme hakea lähellä sijaitsevasta Jamba Juice -mehubaarista maukkaat smoothiet ja noin korttelin päästä isoimman-pizzan-ikinä puistoon syötäväksi. Pizza tosiaan oli iso, mutta joku amerikkalainen kiroili Manhattan-lisää hinnassa, me emme tänään siitä välittäneet ja maksoimme jättipizzastamme $ 24.

Sormia melkein poltti pizzan lämpö ja tuoksu, mikä tunkeutui nenään jättiläismäisen laatikon raoista sai kuolanerityksen sen verran voimakkaaksi, ettemme kävelleet hirveän pitkälle puistoon. Eihän pizzan olisi voinut antaa millään jäähtyä, joten jäimme toisen isomman aukion reunalle seuraamaan baseball-ottelua ja syömään pizzaamme. Saimme kuin saimmekin pizzan syötyä, mikä johti välittömään ruokalepoon ja nurmikolla köllöttelyyn. Kirkasta taivasta tuijotellessa ja vihreyden ympäröimänä voi vain todeta, että aivan upeaa, kuinka näin isossa kaupungissa on niin valtavan kokoinen rauhallisuuden ja melkein aidon luonnon tyyssija. Siellä mieli lepää ja kaupungin kiireet unohtuu.

Vatsat pyöreinä onnistuimme nousemaan pystyyn, sillä matkaa oli jatkettava. Puistossa kului vielä tovi jos toinenkin, on se vaan niin järkyttävän ison kokoinen. Kävelimme Strawberry Fields -muistomerkille mikä on rakennettu John Lennonin ampumispaikkaan Central Parkin länsireunalle. Muistomerkki on iso mosaiikkiympyrä, jossa lukee "Imagine". Hevosvossikat yrittivät saada meitä kyytiin, mutta kuljimme omia polkuja ja teitä. Hyvä niin sillä törmäsimme todella suloiseen otukseen! Se oli joko hiiren tai rotan poikanen, mutta niin pieni ja suloinen. Se makasi keskellä tietä aivan liikkumattomana ja Antti meni sörkkimään sitä, herättäen sen ehkä jopa henkiin. Antti otti otuksen käsiinsä ja siitä tuli hetkessä New Yorkin matkamme kuvatuin kohde.

Kävelimme aikamme Central Parkia pohjoiseen, mutta lopulta turvauduimme lähimpään metroasemaan. Päivän suunnitelmaan kuului vielä Chrysler Buildingillä käynti ja Top Of The Rock -vierailu, joihin kävellen olisi ollut ehkä noin 30 korttelia, eli ratkaisu oli selvä. Menimme metrolla Grand Central Stationille, mikä on metropysäkin lisäksi tällä hetkellä laitureiden määrän mukaan laskettuna maailman suurin juna-asema (44 laituria). Pelkkää metroa käytti viime vuonna muuten rapiat 41 miljoonaa ihmistä, eli ei mikään hiljainen asema. Rakennus itsessään on upean massiivinen ja arkkitehtuuriltaan amerikkalaisittain merkittävä. Sanomattakin on selvää, että rakennus on todella monesta elokuvasta tuttu, esim. Men In Blackeistä.

Arkkitehtuuriin tutustuimme hetken päästä lisää, sillä kävelimme art deco -tyylisen Chrysler Buildingin ohi, minkä jälkeen vierailimme rakennuksen aulassa. Tummanpuhuva aula oli kyllä massiivinen, mutta samalla jotenkin tylsä. Yhteismielin totesimmekin, että rakennuksen parhaat puolet ovat havaittavissa rakennuksen ulkopuolelta. Aulaa pidemmälle emme uskaltautuneet, onhan Chrysler edelleen toimistokäytössä, mutta aulan kioskista sai mehua, minkä avulla jaksoi jatkaa taas eteenpäin.

Illan suunta oli oikeastaan ylöspäin. Pohdimme jonkun aikaa, menisimmekö Empire State Building katolle vaiko Rockefeller Centerin katolle ihailemaan New Yorkia ylhäältä käsin. Valitsimme Rockefellerin, koska hotelliltamme sai sinne alennuskupongin ja sieltä näkisi myös koko ihanan Central Parkin sekä Chrysler Buildingin huipun. Katolle piti ostaa lippu ($ 25), jolla pääsi ylös vain tiettyyn aikaan, mutta katolla sai olla niin pitkään kuin halusi, aukioloajan puitteissa tietysti. Mehän viihdyimme monien muiden tavoin aivan auringon laskuun saakka ja jonkin aikaa pimeän tulon jälkeenkin. Top of the Rockista avautui upeat maisemat ja pilvenpiirtäjäbongailua oli helppo harrastaa, varsinkin maksullisen kartan avulla, jolloin nimetkin osuivat kohdalleen.

Ehdimme kuvaamaan yöllisen New Yorkin joka suunnasta, mitä nyt pilvenpiirtäjän katolta pystyi. Sen jälkeen oli aika lähteä illan viimeiselle etapille - suuntasimme siis eilen väliin jääneelle Times Squarelle. Väkeähän kuuluisalla valotauluaukiolla riitti ja ihmisten kamerat räpsivät kuvia joka suuntaan. Voi vain kuvitella väenpaljoutta uudenvuoden aattona, kuinka mahtava tunnelma siellä onkaan silloin, vaikka olihan se paikka nytkin aivan kuin toisesta maailmasta. Kävimme vielä fiilistelemässä Forrest Gumpia Bubba Gump -nimisen katkarapuravintolaketjun matkamuistomyymälässä, mutta sitten oli väsyneiden matkailijoiden taas aika ottaa metro ja palata hotellille.


päivä 4

Tämän päivän piti olla kevyempi kuin aikaisempien, olimme nimittäin aika poikki kävelyn määrästä, sillä metroa käytimme eilen aika vähän. Nukuimme kyllä pitempään, mutta kuten arvata saattaa, kävelyltä emme todellakaan välttyneet, sillä päivän ensimmäinen kohteemme oli Museun of Natural History (luonnontieteenmuseo). Kyseessä ei todellakaan ole mikään pieni rakennus, vaan museossa on neljä kerrosta ja sinne pääsee suoraan metrolla. Sen minkä säästää askelissa tulemalla metrolla perille saakka, ottaa kyllä helposti kiinni tutkimalla museon kokonaan.

Muesoon pitäisi käyttää suosiolla yksi kokonainen päivä, mutta meillä oli käytettävissä vain puolikas, jos sitäkään, sillä illalle oli muita suunnitelmia. Lippuja ostettaessa mietimme mikä olisi meille paras vaihtoehto, sillä tarjolla oli useaa erilaista lippua. Päätimme ottaa lippu + 1 esitys -yhdistelmän, mikä kustansi meille vain $ 19 / henkilö (norm. $ 25), sillä saimme kaikki alennuksen Antin opiskelijakortilla.

Kierros aloitettiin esityksellä, mikä meidän kohdalla oli planetaariossa esitetty auringosta kertova dokumentti. Hienosti tehty dokumentti aiheutti melkein pahan olon kun kuva heijastettiin suureen puolipallon malliseen kattoon ja "kamera" lensi ja kääntyili avaruudessa. Mielenkiintoinen kokemus, mutta pidemmäksi aikaa sitä ei keretty jäädä maistelemaan, sillä koko museo oli kierrettävä muutamassa tunnissa, ja tämä oli vielä jonkin verran isompi kuin New Orleansin 2. maailmansodan museo, jossa meillä kului reilu 5 tuntia, emmekä kerenneet sitäkään käymään kunnolla läpi.

Hajaannuimme ja suuntasimme katselemaan omia mielenkiinnonkohteita, koska emme päässeet yksimielisyyteen yhteisestä reitistä. Kartta oli suurena apuna etsittäessä tiettyjä huoneita ja alueita. Museossa oli näytillä tietysti eläinten evoluution historiaa ja mm. dinosaurusten fossiileja, Afrikan eläimiä, Aasian eläimiä, avaruuden tutkimishistoriaa ja eri alueiden intiaanien tavaroita ja tietoa heidän elintavoistaan. Kaikkea ei todellakaan keretty tutkimaan ajan kanssa, vaan alueiden läpi lähinnä käveltiin nopeasti, välillä muutamaksi sekunniksi pysähdellen ihmettelemään, kuinka aidon näköisiä näyttelyikkunoista on saatu. Varsinkin eläinten tilat olivat upeita, sillä pienissä tiloissa oli täytettyjä eläimiä, lavasteena oikean näköistä kasvistoa ja tilojen taustat olivat upeasti maalattuja. Paksun lasin läpi tarkastellessa tilaa, jotkut tiloista näyttivät oikeasti jatkuvan kauas horisonttiin.

Museosta pois lähteminen olikin sitten astetta haastavampaa, sillä hajaannuimme ja sovimme tapaavamme aulassa. No aulojahan oli ainakin kolme varteenotettavaa vaihtoehtoa emmekä yksityiskohdista juurikaan kiiressä keskustelleet, joten siinä sitten arvottiin vähän. Rakennus on myös niin massiivinen, ettei siellä oikeastaan toimi edes puhelimet, poikkeuksena muutamat paikat koko museossa, niin toisia ei sitten saa helposti kiinni. Onneksi lähtösähläykseen ei mennyt kuin reilu puolituntia, mutta lopulta sieltä päästiin pois.

Ennen illan päähuipentumaa, kävimme vielä viimehetken ostoksilla ja mukaan tarttui muun muassa tuliaisia, mittanauha ja kengät kylmenevään Suomen syksyyn. Ostosten kanssa suunnistimmekin kohti tapaamispaikkaamme, Times Squarea, illan riennot mielessämme. Olimme ostaneet eilen (halvat) liput ($ 60 / hlö) ja nyt suuntanamme oli Broadway-näytös Chicago! Samaan aikaan olisi kyllä toisaalla pyörinyt Disneyn Leijonakuningas, mikä olisi ollut kaikille mieluisampi vaihtoehto, mutta sen liput olivat niin paljon kalliimmat (n. $ 200 / hlö), joten tyydyimme tarinoihin vankilanaisista ja murhista. Teatteri oli kyllä aika pieni ja juomat kalliita, mutta esitys oli pelkistetyn tyylikäs ja vielä kun olisi tarinan tiennyt itse paremmin, olisi varmasti voinut nauttia esityksestä enemmän.

Päivän kulttuuriannos oli siis täynnä ja päätimme vetäytyä hotellille, sillä tämä ilta oli meidän koko matkamme viimeinen, joten meitä odotti lopullinen pakkaaminen ja sen tiesimme vievän aikaa, luovuutta ja energiaa. Otimme siis metron Manhattanilta Queensin Jamaican asemalle viimeisen kerran ja totesimme määränpäässämme erään nuhjuisen vanhan mamman istuvan viidennettä päivää aseman penkeillä, jokseenkin samoilla paikoilla. Kodittomalla on ainakin aikaa odottaa sopivaa metroa.

Ainiin, näimme muuten myös jotain, mistä Suomessa asti uutisoitiin. Tästä pääset mtv3:n sivuille. Times Square oli muutenkin mielenkiintoinen paikka, sillä edellispäivänä siellä soitti topless cowboy kitaraa ja lauloi, tai lähinnä oli kyllä miesten kuvattavana, mutta kuitenkin.

Kerrottakoon myös New Yorkista ja sen nähtävyyksistä kiinnostuneille, että tarjolla on erilaisia nähtävyyspasseja, jotka tietysti maksavat jonkin verran ($ 80-175, riippuen passin versiosta / kestosta). Passeilla pääseekin sitten ilmaiseksi erinäisiin nähtävyyksiin ja aktiviteetteihin, mukaan lukien New Yorkin tunnetuimmat nähtävyydet, kuten meidän vierailemat Top of the Rock ja luonnontieteen museo. Mikäli meillä olisi ollut enemmän aikaa ja rahaa jäljellä budjetissa, olisi tämä ollut meidänkin luonnollinen valinta, mutta nyt koimme pääsevämme halvemmalla käymällä kiinnostavissa paikoissa yksitellen. Ensi kerralla voisikin sitten sijoittaa jonkinlaiseen passiin, sillä New Yorkissa tutkittavaa riittää useammalle kerralle.


päivä 5

Saimme illalla jotakuinkin pakattua ja aamulla viimeistelimme tavaroiden survomiset ja tunkemiset. Roskikset jäivät täyteen tavaraa, minkä olisi voinut ottaa mukaan, jos tilaa olisi ollut, mutta niiden jättäminen pois matkatavaroista ei kuitenkaan häirinnyt. Naulakonkin pahvilaatikko muokattiin terävillä esineillä juuri käsimatkatavarakokoon mittanauhan avulla, koska laatikossa oli muutama ylimääräinen sentti. Emme voineet kuin päivitellä tavaran määrää.

Saimme kaiken roudattua kokemuksen voimin taas aulaan tilaa viemään ja hyvästelimme Antin. Hän lähti vielä pyörimään kaupoille ja Manhattanille, meillä oli lento muutamaa tuntia aiemmin, joten päätimme ettei muutaman tunnin vuoksi kannata nyt enää lähteä seikkailemaan, varsinkin kun jokainen laukku oli pakattu niin täyteen kuin vain voi, eikä niitä mielellään mukana kantaisi. Aikaistimme vielä kyytiämme lentokentälle ja menimme aamupalalle tappamaan aikaa lähi Subiin ja nauttimaan viimeiset halvat 30-senttiset subit ($ 5!).

JFK:n lentokentälle suuntasimme haikein mielin. Reissu oli päätöksessä ja tämä olisi todennäköisesti viimeisin lento vähään aikaan. Lentokenttämatkalla sai myös vielä hieman pelätä, sillä hotellin pakettiauton kuski oli koko matkamme kaistapäisin. Hän osasi hienosti kaasuttaa, jarruttaa ja töötätä lujaa, mutta liikennessäännöt oli tainnut päästä mieheltä unohtumaan. Ainakin pääsimme nopeasti perille ja mikä tärkeintä, ehjänä. Jopa meidän matkamuistot ja tuliaiset olivat ehjiä laukkujen lentävästä käsittelystä huolimatta. Ja sitä miestä piti muuten vielä tipata lentokentällä....

Kentällä alkoi uskomaton punnitus- ja uudelleenpakkausshow, sillä neljästä ruumaan menevästä laukusta kaksi oli aika reilustikin ylipainoisia. Vaihtelimme ahkerasti tavaroiden sijaintia ja juoksimme vaa'alla ja lopulta kaksi laukkua oli yli 23kg rajan, yksi tasan rajalla ja yksi alle. Lisämaksua ei kuitenkaan tullut, kiitos yhden pienemmän laukun ja saman varausnumeron, joka mahdollistaa painon jakamisen laukkujen kesken vaikka muutama olisikin ylipainoinen. Naulakkolaatikkoa katsottiin pitkään ja kysyttiin että "ei kai tuo ole teidän käsimatkatavara?" ja punnittiin, mutta ei hätää, painoa ei ollut todellakaan liikaa ja mitat oli askarreltu millilleen sopivaksi.

Lentokentästä voimme kertoa sen verran, että taxfree-myymälät 8. terminaalissa, eli Finnairin ja kotimaanlentojen terminaalissa olivat todella suppeat, joten ei kannata laskea sen varaan, että kaikkia tuotteita sieltä löytää, mutta perustuotteet on kyllä saatavilla. Olisimme toivoneet päätyvämme isoihin myymälöihin tekemään viimehetken ostokset, mutta edes toivottuja tuliaisia emme tällä kertaa löytäneet, joten JFK oli ostosmahdollisuuksien kannalta pettymys. Ensi kerralla pitää sitten hankkia liput isommalta lentoyhtiöltä.

Lentokoneessa meidät valtasi outo tunne, kun lentokoneen kapteeni puhuikin selvää Suomea ja ilmoitti lennon kestävän yhdeksän tuntia. Siinä kohdassa tajusimme kohta olevamme kotona ja se tunne oli kertakaikkiaan häkellyttävä. Minne se seitsemän kuukautta kului!? Itku tuli.

District of Columbia, (Maryland), Pennsylvania, (New Jersey), New York

Päivä 29

Koko yön yllättäen satoi. Aamusta sää näytti epävakaiselta, mutta suuntasimme kaikesta huolimatta metrolla tutustumaan USAn pääkaupunkiin. Ensimmäinen vierailukohde oli Air and Space Museum, missä esitellään laajasti (lähinnä Amerikan) ilmailu- ja avaruusmatkailuhistoriaa. Air and Space Museum kuuluu 18 muun museon, sekä yhden eläintarhan, ohella Smithsonian instituuttiin, mikä on aikanaan perustettu brittiläisen tiedemiehen, James Smithsonin, jättämällä perinnöllä. Hän halusi, että rahalla perustetaan Washingtoniin ihmisten tietämystä lisääviä keskuksia ja niiden tulee myös olla ilmaisia. Museot toimivat lähinnä lahjoituksilla ja USAn hallitus kamppailee jatkuvasti museoiden korkeiden ylläpitokustannusten ja Smithsonin testamenttitoiveen välillä. Suurin osa museoista sijaitsee National Mall -alueella, eli aivan Washington DC:n keskustassa.

Museossa vierähti useampi tunti ihmetellessä kaikenlaisia aluksia ja koneita aina DaVincin lentohärvelisuunnitelmista USAn lentosukkuloihin ja venäläiseen Sputnik-satelliittiin. Näyttelyissä on välineistöä muun muassa USAn armeijalta ja laivastolta, ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, koreansodasta ja avaruustutkimusmatkoilta. Air and Space -museossa on maailman laajin kokoelma lentokoneita ja avaruusaluksia.

Museon jälkeen suuntasimme Capitol buildingille, eli samantyyppiselle osavaltion hallintorakennukselle, kuin missä vierailimme Austinissa, Texasissa. Tällä kertaa emme kuitenkaan menneet sisälle asti, vaan tyydyimme kuvaamaan rakennusta ulkoapäin – vesisateessa, totta kai. Paikoittain kaupungilla näki painavia hiekkasäkkejä, joita oli kerätty viemäreiden ympärille. Liekö jäänteitä reilu viikko sitten Yhdysvaltojen itärannikkoa koetelleesta Irene-hurrikaanista vai vain normaali varatoimenpide rankkasateita vastaan.

Capitol buildingin jälkeen päätimme käydä National Archives -rakennuksessa, missä kiersimme läpi ”What’s cooking, Uncle Sam?” –näyttelyn, joka kertoo hallituksen vaikutuksesta amerikkalaisten ruokavalioon. Lisäksi kävimme katsomassa rakennuksessa esillä olevia alkuperäisiä kopioita USAn itsenäisyysjulistuksesta (Declaration of Independence), perustuslaista (Constitution) sekä USAn perustuslain kymmenestä ensimmäisestä lisäpykälästä (Bill of Rights). 

National Archivesin jälkeen kävelimme Valkoiselle talolle, mutta tyydyimme kuvaamaan taloa suhteellisen kaukaa aidan takaa, koska jostain syystä ei tullut kutsua peremmälle. Matkalla seuraavaan leffabongauspisteeseen, Lincoln-monumentille (siellä Forrest Gump piti kuuluisan puheensa), kävelimme Washington monumentin ohi, mikä on korkea obeliskin mallinen rakennelma keskellä puistoaluetta. Kävimme myös toisen maailmansodan muistomerkillä, mutta harmiksemme muistomerkin ja Lincoln-monumentin välinen ”heijastus”allas oli suljettu kunnostustöiden vuoksi, joten emme saaneet otettua heijastekuvia lainkaan. Lincoln-monumentilta jatkoimme matkaa vietnaminsodan veteraanien muistomerkin ja Martin Luther King Jr:n muistomerkin kautta Jefferson-monumentille, joka Lincoln-monumentin tavoin on suuri koristeellinen rakennus, jonka sisällä on entisen presidentin patsas. Jefferson—monumentilla näimme, kuinka Valkoisen talon helikopteri lenteli edestakaisin useampaan otteeseen. Liekö itse Obama ollut kyydissä? 

Päivän aikana tuli käveltyä reilu 10 kilometriä, vaikka tutustuimmekin Washingtoniin suhteellisen pienellä alueella. Keskusta-alueella on paljon toimistorakennuksia sekä hallinnollisia rakennuksia, mutta keskusta ei silti ole tylsän ”business”, vaan siellä on runsaasti nähtävää. Washington ei ole yhtä rento kuin esimerkiksi San Francisco tai New York, mutta sinne menisi silti mielellään uudestaan jo pelkästään ilmaisten museoiden vuoksi, joista ei ollut aikaa tutustua kuin yhteen.

Matkalla takaisin hostellille olimme väsyneitä, mutta hetken jaksoi silti iloita, kun saimme uuden kolikon quarter-kokoelmaan. Hostellilla päänvaivaa aiheutti jännittävä sotilaskämppis, joka edellisenä iltana huudatti tietokoneelta nyrkkeilymatsia, vaikka muut yrittivät nukkua (eikä hän itse edes ollut koneella) ja tänään hän oli meidän kaupunkikierroksen aikana päättänyt piilottaa Antin ruokapussin. Kyllä ihmetytti minne pullat oli päivän aikana hävinnyt, kunnes herra kertoi jemmanneensa ne patjansa alle. Pitkän päivän jälkeisessä väsymystilassa suunnatonta hupia aiheutti myös se, että Antti oli innoissaan Nashvillessa varannut netin kautta itselleen lipun amerikkalaisen jalkapallon kauden avausotteluun New Yorkissa ja oli todella iloinen kun oli saanut lipun vielä hullun halvalla (n. $ 50). Tänään hänelle kuitenkin selvisi, että lippu olikin vain parkkilippu (ei siis oikeuta lainkaan menemään itse peliin), eikä meille siinä vaiheessa matkaa ole enää edes autoa käytössä. Että sillä lailla.

Päivä 30

Aamulla pakkailuiden jälkeen kirjauduimme ulos hostellilta. Tällä kertaa Antin tietokoneensuojus hävisi mystisesti, kunnes selvisi, että samainen jännittävä kämppis oli vohkinut sen. Selvittelyjen jälkeen se saatiin kuitenkin takaisin ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Päivän ensimmäinen etappi oli jälleen ilmailumuseo (Steven F. Udvar-Hazy Center), johon pojat kävivät tutustumassa. Museo sijaitsee Virginian osavaltion puolella, Washingtonin Dulles-lentokentän lähellä. Museo on jatke kaupungin keskustassa sijaitsevalle Smithsonian instituutin museolle ja siellä on esillä suuri määrä kalustoa, jota ei ole mahdollista saada esille keskustan museon tiloissa. Suurin suosikki museossa taisi olla Blackbird (Lockheed SR-71), yhdysvaltalainen tiedustelulentokone ja samalla yksi maailman nopeimmista lentokoneista. Museoon ei ole erillistä pääsymaksua, mutta parkkimaksu alueelle on $ 15. 

Loppupäivä kuluikin sitten järjettömässä vesisateessa matkustettaessa. Ajoimme DC:stä Marylandin osavaltion kautta Pennsylvaniaan ja karttaa katsellessa alkoi kieltämättä tulla hiukan haikea olo, sillä meidät erotti New Yorkin osavaltiosta enää vain New Jersey. Pennsylvaniassa ajoimme Gettysburgin kylään ja löysimme sieltä pienen etsinnän jälkeen huokeahintaisen motellin, johon pääsimme sateelta suojaan mukavasti ennen pimeän tuloa.

Päivä 31

Aamu alkoi jälleen vesisateessa, mutta siihenhän nyt oltiin tässä vaiheessa jo totuttu. New Orleansista lähtömme jälkeen kuulimme radiosta, että Meksikonlahdelta on suuntaamassa pohjoista kohden massiivinen rankkasadealue ja sen olemme kyllä saaneet huomata myös käytännössä. 

Gettysburgissa tarkoituksena oli tutustua Gettysburgin taisteluun, Yhdysvaltojen sisällissodassa vuonna 1863 käytyyn kolmipäiväiseen, sisällissodan verisimpään taisteluun, jota usein kutsutaan sodan käännekohdaksi. Gettysburg History Centerissä on esillä taistelua kuvaava USAn suurin sotapienoismalli, jota pääsee katsomaan pientä ($ 5,50) maksua vastaan ja samalla saa kuunnella valoin ja äänitehostein buustatun esityksen sodan taustoista ja kulusta. Esityksen jälkeen, ja sateen edelleen jatkuessa, päätimme kiertää autolla taistelukenttiä esittelevän kierroksen. Opasteet olivat hyvin kunnossa ja sopivin väliajoin tien varressa oli infokylttejä, joista olisi saanut lisätietoa sodasta. Sade hieman kuitenkin lannisti pysähtelyintoamme. Kiipesimme kuitenkin näköalatorniin, josta olisi varmasti selkeällä säällä ollut hienot maisemat peltojen yli, mutta tällä kertaa oli tyytyminen suhteellisen sumuisiin kuviin.­­­­­­­­­­

Gettysburgista matka jatkui kohti väkimäärältään USAn viidenneksi suurinta kaupunkia, Philadelphiaa. Matkan aikana sattui pienoinen ihme – sade lakkasi. Sadetta oli tullut Nashvillestä asti käytännössä jatkuvasti yötä päivää, eli kuutisen päivää. Radiossa varoiteltiin jatkuvasti suurista tulva-alueista ja kehotettiin suosimaan vaihtoehtoisia reittejä. Alkoi hieman jännittää, kun tarkoituksena oli ylittää Columbian kaupungin kohdalla eräs joki, jonka rannat ovat vissiin tulvineet aika pahasti. Joen ylitys sujui lopulta aivan normaalisti, mutta vesi oli kyllä huomattavan korkealla, sillä veden saarekkeissa kasvavista puista oli näkyvissä vain latvat. Ennen joen ylitystä, Yorkin kaupungissa, satuimme huomaamaan tien varressa suunnattomat Harley Davidson –tehtaan kyltit ja päätimme mennä katsomaan. Harmiksemme viimeinen ohjattu kierros tehtaalle oli lähtenyt noin tuntia aiemmin, mutta pääsimme kuitenkin katsomaan ja koeistumaan muutamia pyörämalleja näyttelytilassa sekä tietysti, jällen kerran, vierailemaan matkamuistomyymälässä.

Seuraavana pysähdyspaikkana ennen Philadelphiaa oli Lancasterin kylä, jossa halusimme käydä vakoilemassa amissien elämää. Yhdysvaltojen suurin amishpopulaatio asuu juuri Pennsylvaniassa, joten Lancasterissakaan ei voi välttyä niiden näkemiseltä. Amissit ovat kristittyjä, joiden oppiin kuuluu Raamatun tekstien kirjaimellinen noudattaminen ja jotka suosivat yksinkertaista elämää ilman mitään modernin maailman mukavuuksia. Yleensä amissit elävät ilman sähköä, kulkevat hevosvetoisilla kärryillä, käyvät omaa koulua ja pukeutuvat erittäin perinteisesti. Naiset käyttävät hameita, essuja ja huiveja ja miehet puolestaan pukeutuvat suoriin housuihin, henkseleihin ja puvuntakkiin. Suurin osa amisseista periytyy sveitsiläisistä ja amissien keskuudessa puhutaankin englannin lisäksi myös pennsylvaniansaksaa.

Ajelimme Lancasterissa ympäriinsä ja halusimme nähdä autenttista amish-asutusta. Hevosvetoisia mustia vaunuja tuli tuon tuosta vastaan sekä paljasjalkaisia amish-lapsia, jotka polkupyörän sijaan kulkivat puisilla potkulaudoilla. Tien varsissa oli perinteisten liikennemerkkien seassa myös vankkurivaroitusmerkkejä, jotka aiheuttivat alkuun hilpeyttä. Amissit elävät usein maaseudulla, erillään kaupunkien mukavuuksista. Joillain asuinalueilla asui kuitenkin myös amish-perheitä, sillä silloin tällöin näimme autosta, kun omakotitalojen autotalleissa pilkahteli fordien sijaan vankkurit. Vaikka Lancasterissa voi nähdä paljon aitoa amish-kulttuuria, on siellä myös havaittu turismin tuomat mahdollisuudet ja perustettu esimerkiksi amish-kylä, johon on rakennettu ”autenttinen” amish-asuinympäristö, johon pääsee tutustumaan pääsymaksua vastaan.

Amish-kulttuurin lisäksi löysimme Lancasterista ihanan antiikki-/romuliikkeen erästä vanhasta navettarakennuksesta. Liikkeestä olisi voinut haalia mukaansa vaikka mitä, mutta koska laukut tässä vaiheessa meinaavat jo muutenkin ratketa liitoksistaan, oli tyytyminen yhteen pieneen vanhaan matkalaukkuun ja taisi Antti löytää mukaansa jälleen yhden vanhan rekkarikilven.

Ennen auringonlaskua lähdimme ajelemaan kohti Philadelphiaa onnellisina onnistuneesta päivästä. Philadelphiaan saavuimme vasta pimeän laskeuduttua ja yöpaikan etsintä meinasi aiheuttaa päänvaivaa, kun kuljettajaakin alkoi (ensimmäistä kertaa tällä matkalla) väsyttää kesken ajon. Onneksi olimme siinä vaiheessa jo lähellä määränpäätä ja päätimme jäädä hieman korkeasta hinnasta huolimatta yöksi laitakaupungilta löytämäämme motelliin.

päivä 32

Aamu alkoi aamupalalla ja pyykinpesulla, minkä jälkeen suuntasimme autolla kohti keskustaa. Navigaattorin suotuisalla avustuksella pääsimme keskustaan ja parkkipaikka löytyi Philadelphian vierailukeskuksen parkkihallista. Vierailukeskuksesta kävimme heti alkuun hakemassa liput Independence Hall –kierrokselle. Kierrokset ovat ilmaisia, mutta niille päästetään vain tietty määrä ihmisiä päivässä lippuja vastaan. Kierroksen alkua odotellessa kävimme katsomassa Liberty Belliä, jolle pääsy on myös ilmainen. Kelloa käytettiin sen alkuaikoina kutsumaan lainlaatijat koolle sekä ilmoittamaan kansalaisille julkisista kokoontumisista tai tiedoksiantotilaisuuksista. Kello on aikanaan haljennut 1750-luvulla, mutta sitä on paikkailtu ja se on edelleen nähtävissä yhtenä kappaleena. Kellon kunniallisin tehtävä on ollut soida Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen yhteydessä heinäkuussa 1776.

Liberty Belliltä suuntasimme Independence Hall –kierrokselle, missä hyvin persoonallisella tyylillä puhuva opas esitteli meille rakennuksen tiloja ja historiaa reilun puolen tunnin ajan. 1700-luvun alkupuoliskolla rakennettu rakennus on listattu myös Unescon maailmanperintöluetteloon. Independence Hallissa hyväksyttiin 4. heinäkuuta 1776 Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja myöhemmin siellä kirjoitettiin myös Yhdysvaltojen perustuslaki. 

Kierroksen jälkeen kävelimme Philadelphian kaupungintalolle ja muutaman ulkokuvan jälkeen kävelimme tien toisella puolella seisovalle LOVE-patsaalle, joka on varmasti joillekin tuttu. Itsekään emme aiemmin tienneet, että kyseinen patsas sijaitsee juuri Philadelphiassa, vaikka se olikin tutunnäköinen. Patsaan vieressä mylläävän suihkulähteen vesi värjätään usein eri väreillä erilaisten tapahtumien kunniaksi. Tällä kertaa vesi oli kirkkaan vihreää Philadelphian Eagles –jenkkifutisjoukkueen avausottelun kunniaksi. 

Patsasvierailun jälkeen kävimme syömässä ja suuntasimme takaisin autolle. Ennen roadtripin viimeistä ajopätkää pojat kävivät vielä katsomassa Rocky Balboa –patsasta Philadephian taidemuseon luona. Pienen harhailun, ja lopulta navigaattorin avulla, selvisimme ulos kaupungista ja viimeinen etappi kohti New Yorkia alkoi. Matkalla piti New Jerseyssä maksaa yksi tietulli (alle $ 4) sekä New Yorkissa yksi siltatulli ($ 8). Ajoimme ensin JFK:n lentokentälle, koska seuraavana päivänä piti palauttaa auto ja halusimme, että reitti on selvillä, ettei aamulla tarvitse panikoida. Meillä ei ollut täksi yöksi vielä New Yorkissa hostellivarausta, koska alun perin oli tarkoitus saapua New Yorkiin vasta seuraavan aamuna, mutta koska auto piti palauttaa jo puoli kymmeneltä aamulla, päätimme tulla kaupunkiin jo aiemmin. Ajattelimme, että olisi fiksua etsiä majapaikka tulevan hostellimme läheltä ja löysimmekin majoituksen Queensin kaupunginosasta, tien toiselta puolelta hostelliltamme katsottuna. Illalla tyhjensimme myös autosta kaiken haalimamme omaisuuden hotellihuoneeseen (henkilökunta varmasti hieman mietti, josko meistä pääsee enää koskaan eroon) ja siivosimme auton, ettei aamulla tarvitse enää miettiä. Osan tavaroista, kuten makuupussit, -alustat ja joitain muoviastioita jätimme tienvarteen muiden vietäväksi.  Tähän loppui myös roadtrip. 7643 mailia (12,298 kilometriä), 20 osavaltiota (osa vain hetkellisesti kylläkin) ja satoja upeita kokemuksia rikkaampana oli mahtavaa, mutta myös erittäin haikeaa käydä nukkumaan luksukselta tuntuvan leveälle ja pehmeälle sängylle pitkän päivän jälkeen.

Tennessee, (Mississippi, Alabama), Kentucky, Virginia, (West Virginia), DC

Päivä 23

Rock ’n ’Roll, se oli ehdottomasti päivän sana. Aloitimme päivämme astumalla pyhälle maalle: Gracelandin pihalle, rock-musiikin kuninkaan, Elviksen, pihamaalle. Meillä oli edessä reissumme toinen Audiotour, joka kuljettaisi meidät läpi kartanon (lukuun ottamatta yläkertaa) ja piharakennusten, tarinoiden ja faktojen kera. Kerrottakoon, että talo oli hiukan pienempi, mitä olisi voinut olettaa mutta kuitenkin sen sisään mahtui paljon nähtävää. Osa huoneista ei varmasti ole ollut kovin perinteisiä aikanaan, kuten esimerkiksi uutis/baarihuone isolla sohvalla ja kolmella televisiolla, jotta Elvis voisi seurata maailman tapahtumia yhtä hyvin kuin Yhdysvaltain presidentti. Alkuperäinen keittiö oli myös mahtava aikamatka 70-luvulle, vaikka sinne(kään) huoneeseen ei varsinaisesti päässyt sisälle. Tiukasti rajattu alue mahdollisti monessa paikkaa vain kurkistusmahdollisuuden, mutta toisaalta se on aivan ymmärrettävää ja jos oikein antaa mielikuvituksen lentää, eivät rajaköydet ole este hienoille kokemuksille.

Kartanon lisäksi kierros vei meidät palkintotaloon, missä oli järkyttävän paljon kulta- ja platinalevyjä Elviksen uran vaiheista. Kyllä kuningas on ollut kuningas, sillä ei sellaista määrää jalometallilevyjä saa hankittua ellei oikeasti ole karismaa ja taitoa tehdä jotain, mikä myöhemmin mullistaa koko maailman. Samassa talossa oli myös hienosti erilaisin näyteikkunoin esitetty Elviksen ura alkuajoista elokuvien kautta viime hetkiin, mikä auttoi oikeasti ymmärtämään Elviksen uran suuruuden. Emme olleet suuria Elvis-faneja ennen kierrosta, mutta kyllä herraa täytyy Graceland-kierroksen jälkeen kunnioittaa.

Kolmas rakennus pihapiirissä, hevosaitauksien vieressä oli Elviksen Squash-halli. Paikkana se oli sikäli merkittävä, että siellä kuningas soitti viimeisenä aamunaan kavereiden kanssa musiikkia. Squash-kenttää rakennuksessa ei kuitenkaan enää ollut, vaan tilat oli varattu Elviksen stadion-uran kunnioitukselle. Nähtävillä oli kuuluisia kokovartalohaalareita ja pätkiä keikoista. Korkeita seiniä koristi –yllätys yllätys- kansainvälisen ja kotimaan menestyksen kulta- ja platinalevyjä ja samalla audiokierros päättyy siihen, kuinka pitkäaikainen lääkeriippuvuus ja moni muu tekijä aiheuttivat Elviksen kuoleman. Viimeinen pysähdys kierroksella oli luonnollisesti Elviksen ja hänen perheenjäsenten haudat ja viimeistään tässä vaiheessa kierrosta joutui hiljenemään.

Hintaa meidän kiertämällä premium-kierroksella oli $ 35 ja vaikka hinta saattaa kuulostaa vähän suolaiselta, oli se ehdottomasti hieno ja hintansa arvoinen kokemus. Vaikka kierros päättyykin takaisin keskukseen, mistä lippuja saa ostettua, voi omatoimisesti käydä vielä kiertämässä muutaman paikan, joista paras oli Elviksen automuseo. Läheisyydestä löytyi myös kaksi Elviksen lentokonetta ja muutama erillinen esittely erinäisistä aiheista (-68 paluukeikka special, tyylinäyttely ja medianäyttely). Sanomattakin on selvää, että matkamuistomyymälöitä on riittävästi ja tavaraa on pinneistä kokovartalohaalarikopioihin, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin, mikäli haluaa rahaansa sijoittaa krääsään tai jopa taiteeseen. Niin ja lähistöltä löytyy muuten myös Lonely street ja sen päässä on Heartbreak Hotel, joka on varmasti tosifanin valinta majoitukseen teltan sijasta.

Musiikkihistorian opiskelu ei suinkaan päättynyt tähän, nimittäin lippurakennukselta lähtee ilmainen bussi ehkä jopa legendaariselle Sun Studiolle – Rock ’n Rollin syntypaikkaan. Ostimme lippumme samalla Graceland-lippujen kanssa, jolloin saimme vielä muutaman dollarin alennuksen Sun Studion kierrokselle, jolloin hintaa jäi $ 11 / henkilö. Sun Studio sopi päivän ohjelmaan hienosti, sillä tietämättömille tiedoksi: Elvis levytti ensimmäisen levynsä kyseisessä studiossa! Niin teki myös moni muukin rock ’n ’roll -pioneeri, kuten esimerkiksi Jerry Lee Lewis, Johnny Cash ja Roy Orbison.

Kierros kestää noin tunnin ja koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee studion syntyä, historiaa ja esiintyjiä ja näytillä on nimille kasvoja ja ajan äänityslaitteistoa. Toisessa osassa siirrytään itse studioon, joka on hyvin pitkälti alkuperäiskunnossa jopa katon akustiikkatiilien osalta. Historian havinaa on kuultavissa, kuten myös studiossa äänittäneiden musiikkia. Kappaleiden välissä kierroksen oppaat kertovat studion tarinan sekä myös artistien toimintaa erittäin elävästi ja saavat jopa vieraat laulamaan yhdessä Johnny Cashia. Tunnelma oli hyvä ja tarinat vielä parempia, mitkä yhdessä aiheuttivat sen, että matkamuistoilta ei voitu välttyä. Sun Studiolla kannattaa käydä, mikäli Memphisin suunnilla aikoo liikkua.

Jatkoimme iltaamme kävelemällä Sun Studiolta Memphisin menokadulle: Beale streetille. Matkaa oli jokunen kortteli, mutta matkamuistoja fiilistellen kävelymatka tuntui lyhyemmältä. Perillä meitä odotti vielä hiljainen ravintolakatu. Meille kerrottiin Stanin bluesgalleriassa Clarksdalessa, että paikka oli paikallinen Bourbon Street, joten tiesimmekin vähän mitä odottaa. Ilta oli kuitenkin vasta nuori eikä kadun kaikki neonvalot olleet vielä syttyneet, joten päätimme tappaa aikaa käymällä Missisipin rannalla ja syömässä ravintolassa, josta mainoksen mukaan sai kaupungin parhaat ribsit.

Vatsat täynnä salaattia, grillattua porsaankylkeä ja kalaa oli loistava hetki kiertää muutamat matkamuistomyymälät ja käydä olusilla eräässä ravintolassa, jossa piti olla elävää musiikkia. Artistit olivat kuitenkin lähes tunnin myöhässä, joten kauaa emme kerenneet kuunnella ennen kuin vaihdoimme ravintolaa elokuvastakin tuttuun Coyote Uglyyn. Eihän se ihan sama paikka ollut (alkuperäinen Coyte Ugly sijaitsee New Yorkissa), mutta ravintola houkuttelee siis asiakkaitaan niin, että ravintolan tarjoilijatyttäret tanssivat baaritiskillä monesti miespuolisiin asiakkaisiin vetoavalla tavalla ja myyvät erikoispaukkuja kovaan hintaan hurmioituneille miehille. Päivä oli kuitenkin torstai, eikä meno todellakaan ollut villiä, vaan lähinnä huvittavaa. Emme päässeet pelaamaan edes biljardia, mikä olisi tehnyt visiitistämme vähän miellyttävämmän, joten jatkoimme pian matkaa taksilla kohti Gracelandia ja telttamme mukavia retkipatjoja.

Päivä 24

Päivä alkoi kuumana ja Antti pulahtikin välittömästi altaaseen. Me lähdimme vielä Elvistelemään lähimpiin matkamuistomyymälöihin. Voitte vain kuvitella mitä kaikkea sieltä voisi fanille löytääkään ja vaikka krääsäähän suurin osa niistä oli, olisi sieltä oikeaa tosifani-tavaraa hurjaan hintaan irronnut. Miten olisi kotiin legendaarinen esiintymishaalarijäljennös tai käsityönä tehty nahkainen kitarasuojus koristeluineen? Hinnat näissä esimerkkitavaroissa liikkui kyllä jo useamman tuhannen dollarin luokissa, mutta jos on fani, niin eihän se hinta ole mikään este. Me tyydyimme krääsätavaraan ja ostokset tehtiin Elviksen tyylillä – ”Taking Care of Business in a flash”.

Elviksellä jatkettiin ja jätimme Gracelandin ja Heartbreak Hotellin taaksemme jatkaessamme matkaamme pois Memphisistä pitkin Elvis Presley bulevardia. Meille ei riittänyt, että leirinnässä soi Elviksen radiokanava, missä tuli vain ja ainoastaan itse kuninkaan musiikkia, eikä se, että näimme Elviksen autoja, talon ja satoja kultalevyjä, vaan otimme rohkeasti kohteeksi Mississipin Tupelo-nimisen kylän ja Elviksen synnyinkodin.

Elviksen synnyinkotihan oli jo meille lähes tuttu, sillä Gracelandissa oli pienoismalli kyseisestä rakennuksesta. Talo ei todellakaan ollut kovin suuri, vain yhden huoneen kokoinen mökki, emmekä tahtoneet lopulta mennä edes sisään, sillä maksaahan siitä olisi täytynyt. Päätimme ottaa vain muutamat kuvat ympäristöstä ja 13-vuotiaan Elviksen näköispatsaasta ja täytyy sanoa, etteivät iän myötä paljoa kasvonpiirteet kuninkaalla muuttuneet. Tupelossa olisi myös ollut suuri automuseo, mutta valitettavasti edessä oli pitkä ajopäivä, eikä ylimääräistä aikaa juurikaan ollut muihin kuin suunniteltuihin kohteisiin.

Tupelon jälkeen vaihdoimme isot maantiet taas vähän pienempiin. Ajelimme hyvän tovin Natchez trace parkwaytä pitkin, kunnes tietoisesti lähdimme etsimään jostain leiriytymispaikkaa. Puistotietä olisi päässyt kyllä perille seuraavaan kohteeseemme, Nashvilleen, mutta yksi yö oli vietettävä vielä taivasalla ennen hostellia. Natchez t. p.  oli maisemiltaan todella vehreää ja ihastelimme tietä ympäröivää puistomaista luontoa ja matkamme varrelle osui myös pysähdyspaikka, josta saattoi katsella intiaanien hautakumpuja. Pätkä puistotietä piristää kummasti isojen Interstatejen jälkeen. Oli yllättävän mukava ajopäivä, vaikka käytiinkin kolmessa osavaltiossa, Alabamassa tosin vain yhden biisin verran. Ei liene vaikea päätellä mikä Lynyrd Skynyrdin kappale on kyseessä.

Saavuimme pieneen Collinwood-nimiseen kylään, jonka inforakennuksesta oli tarkoitus etsiä tietä lähistön leirintäalueista. Kello oli suunnilleen viisi ja rakennuksen työntekijä oli jo lukitsemassa ovia, mutta laskikin meidät ystävällisesti sisään todeten, ettei hänellä ole oikeastaan edes kiire. Niitä näitä jutellessa nappasimme muutaman esitteen alueen nähtävyyksistä ja painoimme nastat seinään maailman kartalle. Suomessa ei ollut kuin yksi nasta, nyt sinne tuli kolme lisää. Lisäksi meitä pyydettiin kirjoittamaan vieraskirjaan tietoja, jotka päätyisivät vierailijatilastoina paikalliseen lehteen. Saattoi hyvinkin olla, että Suomi oli viikon paras vierailijamaa.

Esitteiden avulla saimme selkeytettyä hiukan seuraavan päivän suunnitelmaamme: ennen Nashvilleä käymme vielä aamutuimaan tutustumassa Jack Daniels nimisen herran tuotoksiin. Sitä ennen majoituimme toisen tutun kuuloisen herran tiluksille. Pystytimme nimittäin telttamme Davy Crockettin mukaan nimetylle puistoalueelle. Miehestä emme sillä hetkellä hirveästi tienneet laulun lisäksi, mutta tutkittuamme asiaa tarkemmin, Davy oli 1800-luvun alkupuolella tunnettu kansansankari. Mies kerkesi elämänsä aikana olemaan uudisraivaaja, intiaanien puolella oleva poliitikko ja sotilas, joten ei ihme että hänestä on tehty useita elokuvia ja lauluja.

Olimme kuitenkin unohtaneet, että kyseinen viikonloppu oli työläisten vapaapäivä (Labour day, eli melkein sama kuin Suomen vappu, ei ihan yhtä riehakas) ja monelle koululaiselle viikonloppu oli viimeinen ennen koulun alkua. Käytännössä se siis tarkoitti sitä, että kaikki olivat asuntoautoineen ja -vaunuineen viettämässä perheineen ihanaa laatuaikaa jossain metsän keskellä ja moni paikoista oli täynnä. Niin oli meidän Davykin, mutta onneksemme leirin isännät totesivat meille ehkä reissun paksuimmalla aksentilla, että pääsisimme kuitenkin overflow campingiin, eli niitylle, jota ei oltu leikattu vähään aikaan. Onneksi olimme suhteellisen ajoissa liikenteessä, sillä saimme vielä hyvän paikan, ellei pientä epätasaisuutta oteta huomioon. Lisäksi niitty tarjosi illalla upean tulikärpässhown, mihin oli hieno lopettaa pimentyvä päivä. 

Päivä 25

Jätimme Lawrenceburgin leirinnän niin aikaisin taaksemme, ettei edes paikan saniteettitiloja keretty avaamaan ennen lähtöämme. Otimme suunnaksemme Lynchburgin ja Jack Danielsin tislaamon, mikä siis edelleen sijaitsi samalla paikalla, mistä kaikki oli alkanutkin vuonna 1886. Lynchburgin kylä on pieni (reilu 360 as.) ja lähes kaikista kylän perheista ainakin joku on töissä tislaamolla, joten voi sanoa että alkoholilla on suuri merkitys kylälle. Se näkyi myös kylän keskustassa, sillä siellä on useita matkamuistomyymälöitä mistä sai mitä tahansa, missä on kyseisen viskin logo tai nimi. Erikoisuuksista mainittakoon biljardipöytä mustalla Jack Daniels verkalla tai viskitynnyreistä tehdyt pöydät. Impalamme oli kuitenin jo tässä vaiheessa todella täynnä alati kasvavasta matkamuistojen määrästä, joten emme ottaneet edes yhtä tyhjää tynnyriä mukaan, mutta ehkä pienen tynnyrillisen verran kaikkea pienempää.

Emme ehkä olisi innostuneet ostamaan niin paljoa, ellei tislaamon kierros olisi ollut erittäin hyvä. Oppaaksemme saimme todella rennon miehen, joka osasi kertoa mielenkiintoisesti viskimerkin historian, tekotavan ja vaiheet sekä miksi Jack Daniels ei ole Bourbonia, vaan Tennesee Whiskyä. Kierroksen päätyttyä ja ennen kylille lähtöä, kenties maltaan tuoksusta huumaantuneena, päätimme ostaa viskipullonkin mukaan, vaikkei viski ehkä olekaan se suosikkijuoma. Kierroksen vuoksi voisi ehkä opetellakin, oli nimittäin sen verran positiivinen ja hienosti järjestetty kokemus – ja kaiken lisäksi ilmainen!

Viskikylästä jatkoimme matkaamme Nashvilleen, missä tavoitteenamme oli mennä katsomaan amerikkalaista jalkapalloa Antin innostamana. Ottelumme olisi collegesarjan avauspeli, joten saimme hetken seikkailla kampusalueella, etsiessämme lipputoimistoa ja parkkipaikkaa. Koulun alkaminen oli havaittavissa, sillä usean talon pihalla oli menossa suhteellisen hurjan näköiset opiskelijapirskeet. Parkkipaikkaa emme löytäneet, mutta jäimme ”lukemaan karttaa” kielletylle pysäköintialueelle, Antin juostessa lipputoimistoon hakemaan lippuja. Pian illan menot varmistuivatkin, vaikka etukäteen pelättiin lippujen loppuvan ennen meidän kaupunkiin saapumista ja jatkoimme matkaamme kohti hostellia.

Pelistä emme juurikaan ymmärtäneet, mutta Antin selostuksella saimme hiukan pallosta kiinni. Lajihan on uskomattoman suosittu Yhdysvalloissa ja jopa lukiolaisten pelit näytetään televisiosta. Meidän ottelu oli vielä astetta korkeammalla, joten puitteetkin olivat suhteellisen hulppeat. Kotijoukkueella oli usean kymmenen hengen marssisoittokunta ja ottelun jälkeen ilmoille ammuttiin enemmän ilotulitteita kuin keskiverto suomalaiskaupungissa uudenvuodenaattona. Lajista mitään tietämättömänä ei ottelusta saanut ehkä kaikkea irti ja laji tuntui hiukan hidastempoiselta, mutta kokemushan se oli sekin ja mikä tärkeintä, kotijoukkue voitti. Ottelun jälkeen haimme vielä reppumme läheisen puiston puskasta, niitä kun ei saanut viedä stadionille turvatarkastuksen läpi. Antti lähti jatkamaan voittojuhlia Nashvillen yöhön, me suuntasimme hostellille ukkosen lähestyessä kaupunkia.

Päivä 26

Nashvillen kokeminen jäi hiukan pinnalliseksi, koska jouduimme jättämään kaupungin jo yhden yön jälkeen. Jouduimme siis lisäämään Nashvillen ”paikat missä pitää käydä uudestaan” –listaan, joka alkaa olla jo huolestuttavan pitkä tässä vaiheessa matkaa. Roadtripkin alkaa olemaan lopuillaan, sillä alamme pikkuhiljaa lähestyä itärannikkoa. Maileja on kuitenkin vielä jäljellä, joten sinänsä huoli on turhaa, mutta ajatus matkan loppumisesta alkaa hirvittää. Vastahan me lähdimme. Joka tapauksessa otimme suunnaksemme jo Washington DC:n, vaikka muutaman päivän päästä siellä vasta olemmekin. Suunnitelmaa tälle pätkälle ei ole, vaan menemme fiilispohjalta kartalta mielenkiintoisuuksia etsien.

Ensimmäinen erikoisuus olisi ollut Kentuckyn puolella oleva Mammoth Caven kansallispuisto, jossa on siis Amerikan suurin luolasto. Valitettavasti sama Labour day –viikonloppu oli edelleen menossa ja paikka oli aivan tukossa. Jouduimme jopa parkkeeraamaan automme jonnekin niitylle/nurmikolle jonkin hotellin taakse. Kyseessä oli jälleen overflow-alue ja nyt alamme käsittää mitä termi tarkoittaa käytännössä: johonkin asiaan liittyvä, lähes luonnontilainen alue, jota ei muutoin kyseiseen käyttötarkoitukseen käytettäisi. Luoliin ei kuitenkaan ollut mitään asiaa, sillä ensinnäkään niihin ei saanut mennä ilman opasta eikä meillä ollut aikaa odottaa yli neljää tuntia, että pääsisimme kierrokselle. Luolistakin olisi saanut alennusta (puoleen hintaan) kansallispuistokortilla, mutta ehkä luolillakin tarvitsee käydä uudestaan. Täytyy vain valita päivämäärä, mikä ei ole kansallinen vapaapäivä.

Ajoimme siis muutaman mailin aivan turhaan, mutta sehän ei ole meidän reissussa mitään uutta. Lähistöllä oli kuitenkin yksi kylä, mistä löytyi muutama krääsäkauppa (lue: matkamuistomyymälä) ja mukaan tarttui innokkaimmalle ”enää en kyllä osta mitään” -sanojalle taas jotain pientä. Voimmekin siis jo mielessämme nähdä, että Antin uusi kämppä tulee todennäköisesti olemaan aika amerikkalaishenkinen. Samassa kylässä olisi myös ollut Yogi-karhun minigolfrata ja seikkailukeskus, jonka asfalttiparkkipaikallakin kasvoi heinää, mutta niihin ei valitettavasti meidän aika riittänyt.

Yhdysvaltojen 16. presidentin, Abraham Lincolnin, syntymäpaikka sattui myös matkan varrelle. Täytyy myöntää, että monesti emme ole nähneet ranskalaistyylistä, temppelimäistä rakennusta isoine tolppineen rakennettuna pienen hirsi mökin ympärille. Hauskinta asiassa oli kuitenkin ehkä se, että mökki ei välttämättä ollut edes todellinen syntymäpaikka. Vähän sinnepäin siis, mutta asialliselle ihmiselle kuitenkin pytinki oli pystytetty. Lincoln johti Yhdysvaltoja maan sisällissodan (1861-1865) aikana ja kerkesi lopettaa Amerikasta orjuuden, ennen kuin joutui luodin tielle. Lincolnia pidetään yhtenä Yhdysvaltojen historian parhaista ja arvostetuimmista presidenteistä.

Seuraava pysäkki matkallamme oli Elizabethtown, joka on tuttu samannimisestä elokuvasta. Sitä pätkää me emme olleet nähneet, mutta Antti tiesi kertoa sen olevan hyvä romanttinen komedia. Nimi piti siis lisätä ”leffat mitkä pitää katsoa reissun jälkeen” –listaan, joka sekin alkaa olemaan jo aika pitkä. Onneksi Hanzo on varmasti jo ehtinyt tähän mennessä katosa sen Kwai-joen sillan ja pystyy antamaan suosituksensa... Elizabethtownissa piti olla kartan mukaan myös Coca Cola -museo, mutta sinne emme löytäneet, eivätkä paikalliset huoltamotyöntekijätkään paikan sijainnista olleet varmoja, joten se jäi väliin. Epäilemme myös Vicksburgin museon olleen parempi ja kokistavaraakin on autossa jo riittämiin.

Majoitukseksi valittiin Natural Bridge niminen puisto. Labor dayn kirous seurasi meitä tännekin, sillä ensimmäinen leirintä oli täynnä ja toisenkin portilla oli ”ei tilaa” - lappu, mutta tarkasteltuamme alueen kartan ja paikkatiedot bongasimme yhden paikan olevan kuitenkin vapaa, joten iskimme telttamme pystyyn ennen kuin ilmoitimme edes leirin isännille. Tähän loppui koko päivän kestänyt onni, jonka avulla pysyimme kuivina aina kuin pysähdyimme. Asiantuntijat voisivat nimittää ilmiötä kuurosateeksi, mutta illalla alkoi sataa. Taivaan täydeltä.

Päivä 27 

Taivas aukesi eilen ja koko yön tuli vettä taukoamatta ja aamullakin vielä satoi. Telttamme joutui siis kunnon testiin, ensimmäistä kertaa. Harmiksemme jouduimme toteamaan, ettei teltta ollut aivan täysin vedenpitävä, vaan osa tavaroistamme oli hiukan kostuneet ja telttamme lattialla oli muutama lätäkkö. Teltta purettiin läpimärkänä isoon muovikassiin ja aloimme epäillä seuraavan telttayön mukavuutta kosteassa teltassamme.

Kentucky vaihtui Virginiaan ja vettä satoi yhä ja edelleen. Ensimmäinen mielikuva osavaltiosta oli sademetsämäinen jatkuvan sateen ja ympäriinsä rehottavan villiviinikasvuston vuoksi. Yö vesisateessa, valmiiksi märässä teltassa ei houkutellut, joten päätimme vaihtaa teltan ja retkipatjamme tienvarsimotelliin ja oikeasti pehmeisiin ja leveisiin sänkyihin. Olimme ehkä ajaneet jo hyvän tovin, mutta pysähdyksiä ei tänä päivänä juurikaan tullut vetisen kelin vuoksi. Ylitimme Appalakit ja ajoimme Blue Ridge Parkwaytä pitkin, mikä on suosittu näköalareitti Appalakkien itäpuolella. Meille maisemat eivät juurikaan avautuneet, sillä vesisade oli aiheuttanut myös sumua, joten päätimme jättää osan luultavasti upeasta maisematiestä huomiselle. Jäimme siis Buena Vista nimiseen kylään yöksi kokemaan tienvarsimotellin ihanuuden.

Rytkymotelli oli termi, jota käytimme tällaisista korkeintaan kaksikerroksisista välillä törkyisenkin näköisistä motelleista. Odotimme löytävämme täältä elokuvistakin tutun quartereilla toimivan hierovan (rytkyttävän) sängyn, mutta jouduimme pettymään. Yllättävän siisti huone oli kuitenkin sisältäpäin, ainakin siihen asti kun levitimme sinne tavaramme ja vietimme illan sisällä matkamuistoja ihaillen ja TV:tä tuijotellen. Motelli oli myös hyvä ratkaisu, sillä saisimme yön aikana kuivatettua märät tavaramme. Pystytimme jopa telttamme huoneeseen kuivamaan.

Päivä 28

Aamulla yllättäen satoi. Purimme teltan motellihuoneesta ja pakkasimme auton ja ajoimme 30 metriä lähimpään Subway-ravintolaan, mikä oli mielestämme hyvin amerikkalaismainen teko. Aamupalan jälkeen palasimme Blue Ridge Parkwaylle ja suuntasimme kohti Shenandoahin kansallispuistoa. Tie olisi varmasti ollut ihan hienon näköinen, mutta jos eilen oli kiusanamme sumua, tänään vastassamme oli todellinen hernerokkasumu.

Pysähdyimme muutamille näköalapaikoille kansallispuistossa, mutta maisemaa näki vain noin kolmen metrin verran, joten upeista vuoristonäkymistä sai vain uneksia. Tien suosio ei sekään oikein näkynyt meille, sillä saimme ajella todella rauhassa ja ihastella tien vieressä olevia puita, sillä hirveästi muuta ei näkynyt. Ajoimme luultavasti kolme tuntia puistotietä, mutta kovin vakuuttuneita emme voineet olla. Jotain mielenkiintoista näimme peurojen lisäksi, nimittäin kaksi mustakarhun pentua, jotka tuijottivat meitä ojanpenkereeltä, noin viiden metrin päästä autosta, yhtä uteliaasti kuin mekin niitä. Karhujen kanssa yhteiset hetket jäivät lyhyeksi, sillä kun pysäytimme automme tiellä tuli vastaan auto. Yksi ainoa auto, joka vastaamme oli hetkeen tullut sattui tietysti olemaan puistonvartija ja hän totesi ikkunastaan että ”karhuja, kiva, mutta voisitteko siirtää autonne pois keskeltä tietä”. Jouduimme siis jatkamaan matkaa, mutta kerkesimme kuitenkin ottamaan muutaman epäselvän kuvan. 

Shenandoahissa piti luonnollisesti myös jälleen käydä vierailukeskuksessa etsimässä niitä iänikuisia tuliaissiemeniä, joita löytyikin oikein iso paketillinen. Katselimme myös puistonhoitajan pitämän mustakarhuesityksen. Meille kerrottiin, että vaikka mustakarhut ovatkin suhteellisen yleisiä, saa silti olla erittäin onnellinen mikäli pääsee sellaisen näkemään. Työntekijät olivat hieman hämmentyneitä, kun kerroimme, että olimme jo nähneet kaksi pentua lähietäisyydeltä.

Päästyämme pois sumuisesta kansallispuistosta olimmekin jo pian Washingtonin liepeillä ja koska pariin päivään emme olleet bongailleet yhtään nähtävyyksiä, nyt oli aika käydä yhdellä. Suuntasimme päämäärätietoisesti kohti Arlingtonin hautausmaata. 2,53 neliökilometrin kokoisella hautausmaalle lepää useita sotilaita suorissa riveissä valkoisine hautakivineen. Myös eri sotien tuntemattomille sotilaille on näyttävä hauta ja 24 h vartiointi amfiteatterin vieressä. Lisäksi hautausmaalla palaa ikuinen liekki John F. Kennedyn haudalla ja siellä sijaitsee muistomerkki avaruussukkula Challengerin räjähdyksessä menehtyneille. Täytyy myöntää, että koko alue oli vaikuttava ja muutaman minuutin hiljainen hetki tuli vietettyä useaan kertaan.

Matkalla hautausmaalta hostellille ajoimme Pentagonin ohitse. Massiivinen rakennus on muuten puolustusministeriön päämajan lisäksi Yhdysvaltojen (ja maailman) suurin toimistorakennus. Kuskin ihastellessa sen piirteitä ajoimme liittymämme ohi, mutta onneksi navigaattori, josta on ollut suurta hyötyä kaikissa suurkaupungeissa, ohjasi meidät perille hämärän oloiselle alueelle. Hostellimme oli omakotitalo mäen päällä ja siellä piti olla parkkipaikka, mutta auto pitikin viedä jo suljetulle parkkialueelle hostellilta saatu lappu ikkunassa, missä luki hostellin nimi ja ”maksaa huomenna”. Päivä päättyi siis hyvin jännittävissä merkeissä.